Out and about

Kuluneen viikon aikana on ehditty hieman ulkoilla. Se on suhteellisen harvinaista herkkua, siksi mainitsen erikseen. Viime perjantai-iltana tein parin opiskelukaverin kanssa visiitin Fabric -klubille, jossa oli dubstep/reggae -painotteinen ilta. Illan viihdyttävimmästä setistä vastasi yli 60-vuotias David Rodigan, jonkin sortin dj-legenda. Setä jaksoi heilua ja tanssittaa itseään keskimäärin reilusti alle puolta nuorempaa kansaa iloisesti yön tunteina.

Fabric itsessään jätti hieman kaksijakoisen fiiliksen: esiintyjälistaukset ovat kovaa kamaa, mutta megaklubihan se on, hyvässä ja huonossa. Hyvässä ehkä sikäli, että järjestelyt toimivat. Huonossa taas sikäli, että mitään kovin jännittävää ei välttämättä voi odottaa paikalta jonka Lonari on listannut Lontoon ykkösklubiksi n. viimeiset kymmenen vuotta ja johon opiskelijat pääsevät alennuksella sisään. Yleisö on kohtuullisen nuorta, enkä voi taaskaan välttää vertailemasta Berliiniin, jossa tällainen vanha partakin voi tuntea itsensä suht nuoreksi ulkoillessaan. Että jos megaklubeja vertaillaan, niin sanoisin että Berghain vetää kyllä mennen tullen pidemmän korren. Hauska ilta silti. 

Tässä perheellisenä ulkoilemisessa on myös se puoli, että lapset eivät ole kiinnostuneita siitä, että isä on ollut myöhään ulkona. Herätys on siis viimeistään siinä kahdeksan aikoihin. Ja koska asiasta oli sovittu aiemmin viikolla, kelpo isähän paisteli lauantaiaamuna pannukakkuja aamupalaksi. 

Lontooseen tutustumisemme myös jatkuu. Lontoosta ei saa otetta helpolla: kivat paikat eivät löydy mitenkään vahingossa, vaan kaupungin parhaat taskut ovat hieman jemmassa. Siinä missä Berliinissä suurin osa Prenzlauer Bergia, Friedrichshainia ja Mitteä on kivaa ja satunnainen kulkija eksyy helposti uuteen hauskaan kahvilaan tai kauppaan, Lontoossa pitää tähdätä tarkemmin. Keskellä umpitylsää (tai rumaa tai toisinaan myös jollain tavoin kuumottavaa) aluetta voikin olla se yksi mielettömän kiva katu, tori tai kortteli jossa tunnelma on rento ja olo viihtyisä. 

Yksi niistä on kotimme lähellä sijaitseva Exmouth Market. Söimme mainion lounaan pienessä japanilaispaikassa, jossa oli vaaleanpunainen ja varsin kitch vessa.

Voisi kuvitella, että olisi kiva herätä hyviltä unilta suoraan syömään herkullista japanilaista ruokaa, mutta jostain syystä Uula ei ollut heti herättyään samaa mieltä. Pienen kiukkupuuskan jälkeen udon -nuudelit ja teriyakilohi alkoivat kuitenkin upota. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa Pipilotti Ristin näyttelyn Southbank Centressä. Videotaide näköjään uppoaa myös pieniin lapsiin. Taide-elämys siis toimi kaikille ja täydensi mainion viikonlopun.

Eilen illalla vierailulla oleva mamma jäi lasten kanssa kotiin ja pääsimme Ruusun kanssa kahdestaan ulos. Teimme retken itään, Dalstoniin. Aiemmin huonossa maineessa ollut kaupunginosa on nyt hiljalleen muuttumassa trendikkääksi ja Dalston Superstore miellytti, itse asiassa enemmän kuin moni muu paikka tähän mennessä. Dalstonin pääkatua Kingsland High Streetia illalla kulkiessa tuli mieleen että kestää vielä hetken ennen kuin alue keskiluokkaistuu ja Bugaboot valloittavat kadut. Luultavasti se hetki on aika lyhyt; saman kadun varrella vain hieman pohjoisempana Stoke Newingtonissa näin on jo käynyt. 

- K

Bloomsburyn kujat

On mahtavaa mennä kävelyretkelle kotinurkille ja löytää kujia joita pitkin ei pääse kulkemaan Iso-G:n autolla. Näitä kujia ovat hiippailleet myös Sylvia Plath, Virginia Woolf ja muut enemmän tai vähemmän tasapainoiset taiteilijattaret.

Sain juuri ja juuri muilutettua vaunuissaan nukkuvan Uulan tämän kujan läpi.

Polkupyöränlukitsemisruukku.

Aamun päiväkodin piha lauta-aidan takana.

-R

Toimiva Baabelin torni

Aamun päiväkodissa pidetään kerran viikossa vanhemmille "Coffee Morning/Workshop with parents", eli kun lapset on viety omiin touhuihinsa halukkaat vanhemmat voivat hiippailla Parent's Roomiin kahville ja keksille ja kuuntelemaan ja keskustelemaan milloin mistäkin aiheesta. Yleensä keskustelun vetäjäksi on kutsuttu ulkopuolinen asiantuntija. Tänään aiheena oli "Importance of maintaining your child's first language and multiple languages". En valitettavasti päässyt osallistumaan alusta asti, missasin ekan vartin, joten mulle jäi epäselväksi mikä keskustelua vetävä nainen, Una, oli ammattinsa puolesta, mutta lapsiin ja kieliin liittyvä jokatapauksessa.

Päiväkodissahan on siis n. 100 lasta, ja lapsilla yhteensä n. 30 kotikieltä. Monilla tuntuu olevan tilanne, että äiti puhuu yhtä kieltä, isä toista ja päiväkodissa kolmatta (englantia). Tuokioon osallistui tänään vajaa kymmenen vanhempaa ja jokainen kertoi oman perheensä ja lapsensa kielitilanteesta, ja kieliasioista puhuttiin sitten lähinnä näiden käytännön esimerkkien kautta. Oli todella mielenkiintoista!

Unan pääpointtina taisi tulla se että on vanhempien on tärkeää puhua lapsilleen omaa vahvinta kieltään, ja jatkaa sitä vaikka lapset rupeaisivatkin vastaamaan englanniksi. Minua kiinnosti tietää että pitäisikö/kannattaisiko meidän jotenkin treenata Aamun kanssa englantia kotona (ja ei, emme todellakaan ole harkinneet että alkaisimme puhua englantia kotioloissa), ja Unan neuvo oli että puhumme tietysti suomea, mutta voimme vaikka suomenkielisiä kirjoja lukiessamme miettiä mitä sanat olisivat englanniksi. No, näinhän olemme tehneet. Ja Aamu kyllä kyseleekin usein että mitä se ja se on englanniksi.

Vakava tilanne: uusi nukke ja uudet kengät.

Aamu sai myös viime viikonloppuna uuden nuken, ja nukke puhuu viisi lausetta: "Hello! I'm Princess Holly!" joten Aamun lausevarasto karttuu nyt niillä ("I think I'll do some magic!" ja feminismiin taipuvaisen äidin suosikki: "I'm reeeeally good at looking pretty!").

Una oli todella kannustava vanhemmille, ja luulen että monet vanhemmista saivat lisävarmuutta puhua omaa vahvinta kieltään (urdua, katalaania, kasakkia, espanjaa, tanskaa, farsia, japania...) vaikka se englanninkielisessä ympäristössä saattaakin tuntua välillä turhauttavalta.

Tuli väkisinkin mielessäni vertailtua Suomea ja ongelmallista suhtautumista kielivähemmistöihin ja ummikko-oppilaisiin. Suhtautumiseroihin ja käytäntöihin vaikuttaa tietenkin se fakta että täällä muita kieliä äidinkielenään puhuvia on ollut paljon pidemmän aikaa (kiitos kolonialismin) ja Suomessa tilanne on verrattain uusi. (Ja uudet asiat tunnetusti pelottavat...) Vieläkin kauhulla muistelen erään päiväkodissa X uraansa aloittelevan lapsen äidin kommenttia puistossa: "En halunnut että lapseni menisi Y-päiväkotiin, siellä on niin paljon ulkomaalaisia! Haluaisin että puhumaan opettelevalle olisi puhtaampi kieliympäristö." Siis todella, käytti sanaa PUHDAS. Argh.

Jokunen viikko sitten luin netistä ruotsalaisesta pahamaineisesta lähiökoulusta josta on tullut palkittu eliittikoulu. Avain menestykseen oli ollut se, että monikielisyys ja -kulttuurisuus, mikä ennen oli koettu rasitteeksi ja ongelmaksi, oli nostettu tärkeimmäksi vahvuudeksi ja käytetty sitä hyväksi. Tässä linkki aiheeseen. Täysin järkeenkäypää! Keittiöpsykologina ajattelen seuraavaa: jos maahanmuuttaja, joka ei puhu suomea ja koko ympäröivä yhteiskunta ja koulu ja yleinen asenne viestii että se on ongelma, alkaa hän itsekin pitää sitä ongelmana,  mikä aiheuttaa helposti eristäytymistä ja ghettoutumista. Jos taas toisesta kulttuurista tulevaa taustaa pidetään rikkautena ja etuoikeutuksena, niin tokihan sitä rupeaa itsekin pitämään etuoikeutettuna ja itsevarmuus ja osallistuvuus yhteiskuntaan lisääntyy.

Kerran Aamun Lontoo-päiväkodin käytävillä juttelin toisen äidin kanssa, ja hän oli suorastaan kateellinen sillä hänen lapsensa kuului päiväkodissa siihen vähemmistöön joka puhuu kotonaankin vain englantia...

Puhuin näistä ajatuksistani myös tämänaamuisessa "workshopissa", ja Una kertoi että yksi monikulttuurisessa päiväkodissa (vai koulussa..?) kokeiltu keino oli Kuukauden kieli, eli joka kuukaudelle valittiin yksi teemakieli, jota joku koulun oppilaista puhui kotonaan. Kyseisen kuukauden aikana kaikki koulun oppilaat tutustuivat kieleen ja kulttuuriin ja oppivat uudella kielellä sanoja/lauluja/runoja/ruokia. Ne lapset, joiden kotikieli oli kyseessä saivat esitellä omaa kieltään ja kulttuuriaan (ja olla ylpeitä siitä).

Englantilaiset käyvät PISA-tutkimuksen houkuttelemina tutustumassa suomalaisiin kouluihin, ja suomalaisten kannattaisi tulla tänne Lontoon Bloomsburyyn käymään ja tutustumaan toimiviin monikulttuurisiin käytäntöihin ja asenteisiin!

-R

Syksyn lehtien akateemista havinaa

Syksy etenee. Täällä on edelleen aika lämmintä ja toistaiseksi huomattavasti vähemmän sateista kuin mitä Lontoolta olin odottanut. Ehkä Lontoo näyttää tässä suhteessa todellisen karvansa vasta myöhemmin.

Mitä tulee opiskeluun, se sen sijaan on näyttänyt todellisen karvansa jo nyt. Jotenkin kuvittelin, että muutaman vuoden työkokemus tekisi lukemisesta ja uuden omaksumisesta merkittävästi helpompaa. Väärässä olin. Luettavat tekstimäärät ovat eri sfääristä mihinkään aiempiin opintohini nähden ja aikaa kirjastossa voisi käyttää käytännössä rajattomasti. Tämä opiskelijakortin suojus yrittää varmaan olla hauska - ei ole.

Opettajilla on tapana tehkä joka seminaarikerralle kaksi listaa: "essential readings" ja "further readings". Olen käytännössä havainnut, että lukunopeuteni ei useimpina viikkoina riitä edes essentialien täydelliseen lukemiseen (saati omaksumiseen). Välillä tosin mietin, että aika monen 40-sivuisen artikkelin sisällön voisi tiivistää minusta hyvin neljän sivun yhteenvedoksi (tai pahimmillaan, neljän lauseen joista kolme päättyy kysymysmerkkiin). Myönnän auliisti tämän ajatukseni epäakateemisuuden, mutta toisaalta: lukijan kannalta päämäärä saattaa monesti olla matkaa kiinnostavampi, kun taas kirjoittajalle matka ja tieteellinen diskurssi on itsearvo. Saa mieluusti kritisoida.

Tässä vaiheessa lukukautta alkaa pöydälle tulvia myös erilaisia väliesseitä sekä muita lisäharjoitteita, eli vapaa-ajan ongelmia ei varsinaisesti ole. Mieleeni on muistunut taas yksi opiskelijaelämän ahdistavammista puolista, nimittäin se, että työ ei ole senkään vertaa sidottu työaikoihin kuin "oikea työ" vaan jatkuvasti voi potea huonoa omaatuntoa siitä, että olisi voinut tehdä vielä hieman enemmän. Lisäksi olen tullut valinneeksi suhteellisen raskaan kurssiyhdistelmän, joka kutakuinkin maksimoi työmäärän joka näihin neljään "opintomoduuliin" on mahdollista mahduttaa. Ihan omaa tyhmyyttäni.

Positiivisena puolena on se, että opetus on poikkeuksetta hyvää. Seminaarit ovat mielenkiintoisia, ja ne ovat sitä paljolti juuri siksi että ihmiset ovat valmistautuneet niille hyvin ja osallistuvat. Ja hemmetti: aina aika ajoin huomaan aidosti innostuvani asioista, jotka ovat tuntuneet tähän asti täysin epäkiinnostavilta: GNU GPLv3 -lisenssiehdot! geenipatentit! Englannin tekijänoikeuslain teoskategoriat! (Lukijat pidättänevät tässä vaiheessa jo hengitystään odottaen jatkoa.) Ehkä LSE:lle on tyypillistä tietynlainen ison kuvan rakentaminen ja juridisten koukeroiden tarkastelu vahvasti yhteiskuntatieteellisestä ja kriittisestä näkökulmasta. Opettajat käyttävät termiä "black letter lawyer"vähättelevässä merkityksessä. Itse mietin välillä, että taidan jonkin verran kuulua tuohon kategoriaan, kun en ihan aina jaksaisi olla "jotain mieltä" vaan voisin toisinaan ihan mielellään vain tyytyä opettelemaan sääntöjä.

Mitä sitten tulee Lontooseen, olo on tällä hetkellä hieman ristiriitainen ja minusta tuntuu että meillä (=minä ja Lontoo) on vielä tutustumisvaihe kovasti kesken. On sinänsä täysin turhaa valittaa väenpaljoutta kun asuu isossa kaupungissa, mutta viime perjantainen kävely ruuhka-aikaan pitkin Oxford Streetia sai minut (jälleen) päättämään, etten tule lähellekään tätä West Endin synkintä ydintä ilman erittäin hyvää syytä. (...No se hyvä syy löytyi sitten taas tänään kun Aamulle piti ostaa kengät.) Tungos on liian lievä sana kuvaamaan Oxford Circusin metroaseman sisäänkäynnin luona kello kuuden aikaan perjantaina vellovaa - tai ehkä pikemminkin seisovaa - mehiläispesää. Olen myös ollut moneen kertaan mielessäni syvästi kiitollinen siitä, ettei minun ole pakko käyttää joka päivä metroa, vaikka suuri metrofiili olenkin.

Toisaalta, parin korttelin matka voi jo muuttaa kaiken. Meidän kotikulmilta on muutaman minuutin matka keskelle pahinta hyörinää, mutta täällä on silti ihan eri meininki. Tänne on ihanaa tulla iltaisin. Lisäksi puistot ovat kauniita ja niissä on tällä hetkellä ihan mielettömän hieno syksyinen tunnelma.

Ja museot: tänään olimme Natural History Museumissa - jaksoimme katsoa ehkä kolmanneksen, mutta ainakin Uula oli aika fiiliksissä tästä isosta pallosta ja mielettömistä liukuportaista. Aamu oli vaikuttunut maanjäristyssimulaatiosta, tosin vähän pelkää näkevänsä painajaisia.

Tähän on hyvä päättää ja luvata jälleen itselleni, että postaan vähän useammin.

-K

Kurpitsajuhlan herkkusyöjättäret

..ja katujätskit..

Nyt on vähän hiljaista tällä rintamalla. Kellon siirto pimentää elämää täälläkin. Ja iltaisin puistot menee pimeän tullessa kiinni. Tänään tulivat häätämään puoli viiden maissa, olimmekin ainoat ihmiset isossa, pimeässä, sateisessa leikkipuistossa. Uula sai raivarit kun piti riistää keinusta. Rairai.

Ai niin, eilen söimme quornin kanaimitaatiota, oli aika yllättävän kanamaista. Ja viime yönä näin unta että ostin ehkä viisi kiloa painaneen quorn-paistin ja mietin että nyt mekin voidaan tehdä Sunday Roast...

-R