Kaikki huomisen juhlat

Ensimmäinen lukukausi on nyt käytännössä ohi. Syksy on kulunut uskomattoman nopeasti, välivisiitti Suomeen on enää parin päivän päässä.

Osa kursseistani yliopistolla on ollut ns. puolikkaita moduuleita, jotka nyt loppuvat ja jäljellä on enää extended essayn suunnittelu ja aikanaan sitten myös kirjoitus. Yksi suosikeistani, cyberlaw, kuuluu valitettavasti näihin loppuviin. Huolimatta hieman 90-luvulta kalskahtavasta nimestään se on ollut ihan mahtava kurssi - parhaita akateemisia kokemuksiani ikinä. Lyhyesti kuvaten kurssi on käsitellyt tietoverkkojen regulaatiota ja siihen liittyviä ongelmia. Kurssi ei ole kovinkaan oikeusdogmaattinen, vaan pikemminkin teoreettinen ja poliittinen. Osa lukemistoista on ollut juuri sitä pahimman luokan akateemista horinaa josta aiemmassa kirjoituksessa valitin (tyyliä "miksi sanoa asia kahdella sanalla kun sen voi sanoa viidelläkymmenelläkahdella"). 

Siitä huolimatta olen lukenut kurssia varten ihan vapaaehtoisesti lukemattoman määrän oikeustapauksia ja artikkeleita, kerran jopa ns. pakollisten luettavien ulkopuolelta ja luulisin oppineeni kurssilla aika lailla ihan "tiukkaakin" juridiikkaa. Torstaina seminaarin jälkeen on ainakin hetkellisesti tuntunut siltä, että ymmärtää tai luulee ymmärtävänsä ehkä vähän paremmin...niin, niitä asioiden syitä joista alkusyksystä oli puhetta. Vuosi ei ole mennyt koulun puolesta hukkaan jo tämän yhden kurssin ansiosta. Vaikka kymmenen seminaarin aikana ehditään vain raapaista pintaa muutamasta aihepiiristä jotka voi lukea osaksi "verkkojuridiikan" varsin hahmotonta kokonaisuutta, tämä kurssi on herättänyt ajatuksia ja mikä vielä tärkeämpää: palauttanut mieleen miksi juridiikka oikeastaan on aika kiinnostavaa! Iso kiitos tästä kuuluu proffallemme Andrew Murraylle (ei, ei se tenniksenpelaaja!)

Kuten Ruusu on jo aiemmin kertonut, meillä on ollut täällä parin viime viikon aikana vieraita, mikä on ollut mahtavaa. Viimeisimmät vieraat olivat Tuokki ja Anna-Kaisa, joista ensinmainitun kanssa minulla oli paitsi ilo jakaa muutama tunti jonottaen Leonardo Da Vinci -näyttelyyn National Galleryssä. Ei mennyt jonotus hukkaan: saimme paitsi lipyt, pääsimme myös ihastelemaan katoavaista kauneutta eli tätä hyvin keskeisemmälle paikalle eli lähes Trafalgar Squarelle yön pimeydessä toteutettua luvatonta taideprojektia, joka pestiin pois vielä jonottaessamme aamutuimaan. Kyseessä on ilmeisesti Banksyn teos, joten pääsimme todistamaan renessanssimestarin lisäksi yhden tämän hetken tunnetuimpiin kuuluvan (katu)taiteilijan teosta, jonka ikä seinällä jäi hieman lyhytaikaisemmaksi kuin Leonardon vastaavien.

Herra Aron kanssa jaoin myös varsin hilpeän viikonloppu Länsi-Englannissa sijaitsevassa Mineheadin pikkukaupungissa All Tomorrow's Parties -festareilla. Kyseessä on puolivuosittain järjestettävä indiefestari (anteeksi, en keksi parempaa ilmaisua), jonka kuraattorina on aina vuorollaan joku bändi tai artisti joka sitten valitsee viikonlopun ohjelman. Tämän kertaisen festariviikonlopun kuraattoreita olivat Caribou, Battles ja Les Savy Fav. Ottaen huomioon että kuraattorina ollut Les Savy Fav oli itselleni täysin tuntematon ennaltaan, ei liene ihme että aika suuri osa esiintyjistäkin oli uusia tuttavuuksi. 

Viikonlopun huippuhetkiä - ei missään tietyssä järjestyksessä: The Budos Bandin, The Fieldin, Four Tetin, Holy Fuckin ja Battlesin keikat (näiden nimet muistuivat ensimmäisenä mieleen), lauantain levottomat jatkot, jonne saapui kuokkimaan ensin lauma eläimiksi pukeutuneita juhlijoita ja sen jälkeen kolme Tarantino-leffasta karanneen oloista brittisälliä (sitä sorttia jotka saavat jollain onnettomalla tavalla surmansa alkukohtauksessa) ja Butlinsin keilahallin keilaustulokset jotka tuntuivat vain paranevan viikonlopun edetessä. 

Hauskaa ja aika väsyttävää. Ylihuomenna edessä lento suomeen - ja toivottavasti monen ystävän tapaaminen. Voi olla etten itse päivitä blogia nyt ennen joulua, joten toivotan tässä vaiheessa mainiota ja stressitöntä joulua kaikille niille kavereilla joita en ehdi nähdä ennen joulua.

-K

Fudismutsi

Tähän on siis tultu: istun kentän laidalla ja huudan: "Hae se pallo! Hyvä! Joooooo! Potkase! Eiku potkase sitä!!" Kyseessä on siis mun maanantaiaamujen pelastus (ja Uulan fudistreenit, tänään oli järjestyksessä kolmannet). Viereisen lekkipuiston piharakennuksessa kokoontuu Little Kickers, ja niiden oikeat couchit ja jengipallot... Mä en voi muuta kuin ihailla noita valmentajia: maanantaiaamuna kello kymmeneltä lauma puolitoistavuotiaita ja sitä vanhempia, niiden räjähtäneet mutsit (ja pari faijaa) noutokahveineen ja parikymppiset Richard & Charlie onnistuvat jotenkin pitämään tälle jengille fudistreenit. Valmentajien tehtäviin kuuluu mm. nappailla karkailevia ja tottelemattomia penskoja ja palauttaa riviin, innostaa, ryömiä, heittää yläfemmoja jne. Ja siinä sivussa tutustuttaa fudikseen. (Musta ei olis tohon!) Mahtavaa on että vaikka kotona olis ollut kuinka sekoboltsi meininki niin aina voi luottaa siihen että Little Kickersissä on aina sataa kertaa kreisimpi meno. Huh.

Video sisältää kolme maalia (yksi jalkamaali ja kaksi käsimaalia...). Tää on siis ennen varsinaisia treenejä, eli siis sanotaanko että lämmittelyä.

Hmmm...Mistäköhän löydän itseni kymmenen vuoden kuluttua... Oh Dear...

-R

Arkijuhlasoppaa parhaissa seuroissa

Viime viikkoina täällä on ollut todellinen vierailubuumi, mikä on ihanaa! Sen lisäksi että puolet ruokakaapistamme on nyt täytetty Fazerin sinisellä/Pätkiksillä/salmiakilla (ja puolet pakastimesta ruisleivällä), ovat kaikki vieraat olleet innokkaita tiskaajia ja kokkaajia. Ja mä en mene estelemään jos huomaan jonkun käyneen keittiöhommien kimppuun. 

Läheiset ja tärkeät ihmiset omassa kodissa tekevät kodista kodin. Ei tunnu niin irralliselta täällä toisessa maassa kun myös vanhat tärkeät tietävät millaiset näkymät ikkunoistamme on, miltä tahrainen kokolattiamattomme tuntuu jalkojen alla, kumpaan suuntaan suihkuhanaa pitää vääntää että tulee lämmintä, missä säilytetään astioita ja kuinka monesta ovesta täytyy kulkea päästäkseen meiltä kadulle. Ihanaa on myös syödä yhdessä vaikkapa noutointialaista (jota sitten riitti pariksi päiväksi eteenpäinkin) tai aamupuuroa. Joten tervetuloa!

Vieraiden lisäksi lähiviikkojen puuhailuihin on kuulunut mm.

 ...tornien rakentelua kaikesta käsillä olevasta...

 ...kauden viimeiset tanssit ja jumpat esityksineen ja "Dancer of the Week" -pokaaleineen (jota kiitos joululoman saa nyt yhden viikon sijasta pitää takan reunuksella monta viikkoa!)...

 ...meille epätyypillistä näpertelyä jenkkinaapureiden Thanksgiving -cocktailjuhlaan...

 ...päiväkodin avoimien ovien lauantai, jonka jälkeen Uula haluaisi joka päivä jäädä myös päiväkodille joko pihalle tai tälle läträyspisteelle (ja joilta sitten huudon säestyksellä lähdetään)...

 ...Aamun ryhmän taulu (varmaan tollekin on joku hieno päiväkotijargonin mukainen nimitys)...

 ...sekoilua lehtikasoissa...

 ...yrityksiä päästä lähikosketukseen ohjuksen (?) kanssa Imperial War Museumissa (?!?)...

...ravintolakoulutusta vietnamilaisessa (ja todettakoon että Uulaa täytyy vielä hiukan jatkokouluttaa ennen kuin voi treffeille päästää, tai ainakin vois kahdesti miettiä kannattaako kalakastiketta lorottaa tarkoituksellisesti housuilleen...ja toki muutakin pientä hiottavaa löytyy, mistä kertonee se että noustuamme pöydästä henkilökunta tuli siivoamaan aluetta luutun kanssa....)....

...

-R

Nothing Happened

Hiljaista on ollut myös Nov. 2011. Anteeksi, nythän on jo joulukuu...! Yritetäänpä vähän reipastua, ja sitä odotellessa fiilistellään tätä. Onneksi suomalaisinvaasio on saavuttamassa Lontoon, alkumainingit ovat jo rantautuneet. Ystäviä marraskuun harmauteen, ihanaa!

-R

Out and about

Kuluneen viikon aikana on ehditty hieman ulkoilla. Se on suhteellisen harvinaista herkkua, siksi mainitsen erikseen. Viime perjantai-iltana tein parin opiskelukaverin kanssa visiitin Fabric -klubille, jossa oli dubstep/reggae -painotteinen ilta. Illan viihdyttävimmästä setistä vastasi yli 60-vuotias David Rodigan, jonkin sortin dj-legenda. Setä jaksoi heilua ja tanssittaa itseään keskimäärin reilusti alle puolta nuorempaa kansaa iloisesti yön tunteina.

Fabric itsessään jätti hieman kaksijakoisen fiiliksen: esiintyjälistaukset ovat kovaa kamaa, mutta megaklubihan se on, hyvässä ja huonossa. Hyvässä ehkä sikäli, että järjestelyt toimivat. Huonossa taas sikäli, että mitään kovin jännittävää ei välttämättä voi odottaa paikalta jonka Lonari on listannut Lontoon ykkösklubiksi n. viimeiset kymmenen vuotta ja johon opiskelijat pääsevät alennuksella sisään. Yleisö on kohtuullisen nuorta, enkä voi taaskaan välttää vertailemasta Berliiniin, jossa tällainen vanha partakin voi tuntea itsensä suht nuoreksi ulkoillessaan. Että jos megaklubeja vertaillaan, niin sanoisin että Berghain vetää kyllä mennen tullen pidemmän korren. Hauska ilta silti. 

Tässä perheellisenä ulkoilemisessa on myös se puoli, että lapset eivät ole kiinnostuneita siitä, että isä on ollut myöhään ulkona. Herätys on siis viimeistään siinä kahdeksan aikoihin. Ja koska asiasta oli sovittu aiemmin viikolla, kelpo isähän paisteli lauantaiaamuna pannukakkuja aamupalaksi. 

Lontooseen tutustumisemme myös jatkuu. Lontoosta ei saa otetta helpolla: kivat paikat eivät löydy mitenkään vahingossa, vaan kaupungin parhaat taskut ovat hieman jemmassa. Siinä missä Berliinissä suurin osa Prenzlauer Bergia, Friedrichshainia ja Mitteä on kivaa ja satunnainen kulkija eksyy helposti uuteen hauskaan kahvilaan tai kauppaan, Lontoossa pitää tähdätä tarkemmin. Keskellä umpitylsää (tai rumaa tai toisinaan myös jollain tavoin kuumottavaa) aluetta voikin olla se yksi mielettömän kiva katu, tori tai kortteli jossa tunnelma on rento ja olo viihtyisä. 

Yksi niistä on kotimme lähellä sijaitseva Exmouth Market. Söimme mainion lounaan pienessä japanilaispaikassa, jossa oli vaaleanpunainen ja varsin kitch vessa.

Voisi kuvitella, että olisi kiva herätä hyviltä unilta suoraan syömään herkullista japanilaista ruokaa, mutta jostain syystä Uula ei ollut heti herättyään samaa mieltä. Pienen kiukkupuuskan jälkeen udon -nuudelit ja teriyakilohi alkoivat kuitenkin upota. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa Pipilotti Ristin näyttelyn Southbank Centressä. Videotaide näköjään uppoaa myös pieniin lapsiin. Taide-elämys siis toimi kaikille ja täydensi mainion viikonlopun.

Eilen illalla vierailulla oleva mamma jäi lasten kanssa kotiin ja pääsimme Ruusun kanssa kahdestaan ulos. Teimme retken itään, Dalstoniin. Aiemmin huonossa maineessa ollut kaupunginosa on nyt hiljalleen muuttumassa trendikkääksi ja Dalston Superstore miellytti, itse asiassa enemmän kuin moni muu paikka tähän mennessä. Dalstonin pääkatua Kingsland High Streetia illalla kulkiessa tuli mieleen että kestää vielä hetken ennen kuin alue keskiluokkaistuu ja Bugaboot valloittavat kadut. Luultavasti se hetki on aika lyhyt; saman kadun varrella vain hieman pohjoisempana Stoke Newingtonissa näin on jo käynyt. 

- K

Bloomsburyn kujat

On mahtavaa mennä kävelyretkelle kotinurkille ja löytää kujia joita pitkin ei pääse kulkemaan Iso-G:n autolla. Näitä kujia ovat hiippailleet myös Sylvia Plath, Virginia Woolf ja muut enemmän tai vähemmän tasapainoiset taiteilijattaret.

Sain juuri ja juuri muilutettua vaunuissaan nukkuvan Uulan tämän kujan läpi.

Polkupyöränlukitsemisruukku.

Aamun päiväkodin piha lauta-aidan takana.

-R

Toimiva Baabelin torni

Aamun päiväkodissa pidetään kerran viikossa vanhemmille "Coffee Morning/Workshop with parents", eli kun lapset on viety omiin touhuihinsa halukkaat vanhemmat voivat hiippailla Parent's Roomiin kahville ja keksille ja kuuntelemaan ja keskustelemaan milloin mistäkin aiheesta. Yleensä keskustelun vetäjäksi on kutsuttu ulkopuolinen asiantuntija. Tänään aiheena oli "Importance of maintaining your child's first language and multiple languages". En valitettavasti päässyt osallistumaan alusta asti, missasin ekan vartin, joten mulle jäi epäselväksi mikä keskustelua vetävä nainen, Una, oli ammattinsa puolesta, mutta lapsiin ja kieliin liittyvä jokatapauksessa.

Päiväkodissahan on siis n. 100 lasta, ja lapsilla yhteensä n. 30 kotikieltä. Monilla tuntuu olevan tilanne, että äiti puhuu yhtä kieltä, isä toista ja päiväkodissa kolmatta (englantia). Tuokioon osallistui tänään vajaa kymmenen vanhempaa ja jokainen kertoi oman perheensä ja lapsensa kielitilanteesta, ja kieliasioista puhuttiin sitten lähinnä näiden käytännön esimerkkien kautta. Oli todella mielenkiintoista!

Unan pääpointtina taisi tulla se että on vanhempien on tärkeää puhua lapsilleen omaa vahvinta kieltään, ja jatkaa sitä vaikka lapset rupeaisivatkin vastaamaan englanniksi. Minua kiinnosti tietää että pitäisikö/kannattaisiko meidän jotenkin treenata Aamun kanssa englantia kotona (ja ei, emme todellakaan ole harkinneet että alkaisimme puhua englantia kotioloissa), ja Unan neuvo oli että puhumme tietysti suomea, mutta voimme vaikka suomenkielisiä kirjoja lukiessamme miettiä mitä sanat olisivat englanniksi. No, näinhän olemme tehneet. Ja Aamu kyllä kyseleekin usein että mitä se ja se on englanniksi.

Vakava tilanne: uusi nukke ja uudet kengät.

Aamu sai myös viime viikonloppuna uuden nuken, ja nukke puhuu viisi lausetta: "Hello! I'm Princess Holly!" joten Aamun lausevarasto karttuu nyt niillä ("I think I'll do some magic!" ja feminismiin taipuvaisen äidin suosikki: "I'm reeeeally good at looking pretty!").

Una oli todella kannustava vanhemmille, ja luulen että monet vanhemmista saivat lisävarmuutta puhua omaa vahvinta kieltään (urdua, katalaania, kasakkia, espanjaa, tanskaa, farsia, japania...) vaikka se englanninkielisessä ympäristössä saattaakin tuntua välillä turhauttavalta.

Tuli väkisinkin mielessäni vertailtua Suomea ja ongelmallista suhtautumista kielivähemmistöihin ja ummikko-oppilaisiin. Suhtautumiseroihin ja käytäntöihin vaikuttaa tietenkin se fakta että täällä muita kieliä äidinkielenään puhuvia on ollut paljon pidemmän aikaa (kiitos kolonialismin) ja Suomessa tilanne on verrattain uusi. (Ja uudet asiat tunnetusti pelottavat...) Vieläkin kauhulla muistelen erään päiväkodissa X uraansa aloittelevan lapsen äidin kommenttia puistossa: "En halunnut että lapseni menisi Y-päiväkotiin, siellä on niin paljon ulkomaalaisia! Haluaisin että puhumaan opettelevalle olisi puhtaampi kieliympäristö." Siis todella, käytti sanaa PUHDAS. Argh.

Jokunen viikko sitten luin netistä ruotsalaisesta pahamaineisesta lähiökoulusta josta on tullut palkittu eliittikoulu. Avain menestykseen oli ollut se, että monikielisyys ja -kulttuurisuus, mikä ennen oli koettu rasitteeksi ja ongelmaksi, oli nostettu tärkeimmäksi vahvuudeksi ja käytetty sitä hyväksi. Tässä linkki aiheeseen. Täysin järkeenkäypää! Keittiöpsykologina ajattelen seuraavaa: jos maahanmuuttaja, joka ei puhu suomea ja koko ympäröivä yhteiskunta ja koulu ja yleinen asenne viestii että se on ongelma, alkaa hän itsekin pitää sitä ongelmana,  mikä aiheuttaa helposti eristäytymistä ja ghettoutumista. Jos taas toisesta kulttuurista tulevaa taustaa pidetään rikkautena ja etuoikeutuksena, niin tokihan sitä rupeaa itsekin pitämään etuoikeutettuna ja itsevarmuus ja osallistuvuus yhteiskuntaan lisääntyy.

Kerran Aamun Lontoo-päiväkodin käytävillä juttelin toisen äidin kanssa, ja hän oli suorastaan kateellinen sillä hänen lapsensa kuului päiväkodissa siihen vähemmistöön joka puhuu kotonaankin vain englantia...

Puhuin näistä ajatuksistani myös tämänaamuisessa "workshopissa", ja Una kertoi että yksi monikulttuurisessa päiväkodissa (vai koulussa..?) kokeiltu keino oli Kuukauden kieli, eli joka kuukaudelle valittiin yksi teemakieli, jota joku koulun oppilaista puhui kotonaan. Kyseisen kuukauden aikana kaikki koulun oppilaat tutustuivat kieleen ja kulttuuriin ja oppivat uudella kielellä sanoja/lauluja/runoja/ruokia. Ne lapset, joiden kotikieli oli kyseessä saivat esitellä omaa kieltään ja kulttuuriaan (ja olla ylpeitä siitä).

Englantilaiset käyvät PISA-tutkimuksen houkuttelemina tutustumassa suomalaisiin kouluihin, ja suomalaisten kannattaisi tulla tänne Lontoon Bloomsburyyn käymään ja tutustumaan toimiviin monikulttuurisiin käytäntöihin ja asenteisiin!

-R

Syksyn lehtien akateemista havinaa

Syksy etenee. Täällä on edelleen aika lämmintä ja toistaiseksi huomattavasti vähemmän sateista kuin mitä Lontoolta olin odottanut. Ehkä Lontoo näyttää tässä suhteessa todellisen karvansa vasta myöhemmin.

Mitä tulee opiskeluun, se sen sijaan on näyttänyt todellisen karvansa jo nyt. Jotenkin kuvittelin, että muutaman vuoden työkokemus tekisi lukemisesta ja uuden omaksumisesta merkittävästi helpompaa. Väärässä olin. Luettavat tekstimäärät ovat eri sfääristä mihinkään aiempiin opintohini nähden ja aikaa kirjastossa voisi käyttää käytännössä rajattomasti. Tämä opiskelijakortin suojus yrittää varmaan olla hauska - ei ole.

Opettajilla on tapana tehkä joka seminaarikerralle kaksi listaa: "essential readings" ja "further readings". Olen käytännössä havainnut, että lukunopeuteni ei useimpina viikkoina riitä edes essentialien täydelliseen lukemiseen (saati omaksumiseen). Välillä tosin mietin, että aika monen 40-sivuisen artikkelin sisällön voisi tiivistää minusta hyvin neljän sivun yhteenvedoksi (tai pahimmillaan, neljän lauseen joista kolme päättyy kysymysmerkkiin). Myönnän auliisti tämän ajatukseni epäakateemisuuden, mutta toisaalta: lukijan kannalta päämäärä saattaa monesti olla matkaa kiinnostavampi, kun taas kirjoittajalle matka ja tieteellinen diskurssi on itsearvo. Saa mieluusti kritisoida.

Tässä vaiheessa lukukautta alkaa pöydälle tulvia myös erilaisia väliesseitä sekä muita lisäharjoitteita, eli vapaa-ajan ongelmia ei varsinaisesti ole. Mieleeni on muistunut taas yksi opiskelijaelämän ahdistavammista puolista, nimittäin se, että työ ei ole senkään vertaa sidottu työaikoihin kuin "oikea työ" vaan jatkuvasti voi potea huonoa omaatuntoa siitä, että olisi voinut tehdä vielä hieman enemmän. Lisäksi olen tullut valinneeksi suhteellisen raskaan kurssiyhdistelmän, joka kutakuinkin maksimoi työmäärän joka näihin neljään "opintomoduuliin" on mahdollista mahduttaa. Ihan omaa tyhmyyttäni.

Positiivisena puolena on se, että opetus on poikkeuksetta hyvää. Seminaarit ovat mielenkiintoisia, ja ne ovat sitä paljolti juuri siksi että ihmiset ovat valmistautuneet niille hyvin ja osallistuvat. Ja hemmetti: aina aika ajoin huomaan aidosti innostuvani asioista, jotka ovat tuntuneet tähän asti täysin epäkiinnostavilta: GNU GPLv3 -lisenssiehdot! geenipatentit! Englannin tekijänoikeuslain teoskategoriat! (Lukijat pidättänevät tässä vaiheessa jo hengitystään odottaen jatkoa.) Ehkä LSE:lle on tyypillistä tietynlainen ison kuvan rakentaminen ja juridisten koukeroiden tarkastelu vahvasti yhteiskuntatieteellisestä ja kriittisestä näkökulmasta. Opettajat käyttävät termiä "black letter lawyer"vähättelevässä merkityksessä. Itse mietin välillä, että taidan jonkin verran kuulua tuohon kategoriaan, kun en ihan aina jaksaisi olla "jotain mieltä" vaan voisin toisinaan ihan mielellään vain tyytyä opettelemaan sääntöjä.

Mitä sitten tulee Lontooseen, olo on tällä hetkellä hieman ristiriitainen ja minusta tuntuu että meillä (=minä ja Lontoo) on vielä tutustumisvaihe kovasti kesken. On sinänsä täysin turhaa valittaa väenpaljoutta kun asuu isossa kaupungissa, mutta viime perjantainen kävely ruuhka-aikaan pitkin Oxford Streetia sai minut (jälleen) päättämään, etten tule lähellekään tätä West Endin synkintä ydintä ilman erittäin hyvää syytä. (...No se hyvä syy löytyi sitten taas tänään kun Aamulle piti ostaa kengät.) Tungos on liian lievä sana kuvaamaan Oxford Circusin metroaseman sisäänkäynnin luona kello kuuden aikaan perjantaina vellovaa - tai ehkä pikemminkin seisovaa - mehiläispesää. Olen myös ollut moneen kertaan mielessäni syvästi kiitollinen siitä, ettei minun ole pakko käyttää joka päivä metroa, vaikka suuri metrofiili olenkin.

Toisaalta, parin korttelin matka voi jo muuttaa kaiken. Meidän kotikulmilta on muutaman minuutin matka keskelle pahinta hyörinää, mutta täällä on silti ihan eri meininki. Tänne on ihanaa tulla iltaisin. Lisäksi puistot ovat kauniita ja niissä on tällä hetkellä ihan mielettömän hieno syksyinen tunnelma.

Ja museot: tänään olimme Natural History Museumissa - jaksoimme katsoa ehkä kolmanneksen, mutta ainakin Uula oli aika fiiliksissä tästä isosta pallosta ja mielettömistä liukuportaista. Aamu oli vaikuttunut maanjäristyssimulaatiosta, tosin vähän pelkää näkevänsä painajaisia.

Tähän on hyvä päättää ja luvata jälleen itselleni, että postaan vähän useammin.

-K

Kurpitsajuhlan herkkusyöjättäret

..ja katujätskit..

Nyt on vähän hiljaista tällä rintamalla. Kellon siirto pimentää elämää täälläkin. Ja iltaisin puistot menee pimeän tullessa kiinni. Tänään tulivat häätämään puoli viiden maissa, olimmekin ainoat ihmiset isossa, pimeässä, sateisessa leikkipuistossa. Uula sai raivarit kun piti riistää keinusta. Rairai.

Ai niin, eilen söimme quornin kanaimitaatiota, oli aika yllättävän kanamaista. Ja viime yönä näin unta että ostin ehkä viisi kiloa painaneen quorn-paistin ja mietin että nyt mekin voidaan tehdä Sunday Roast...

-R

love your town

Kävimme sunnuntaina Columbia Roadin kukkatorille. Ostimme kukkia, traakkipuun ja ajankohtaisen huoneentaulun.

Ja tajusimme että meillä ei ole maljakkoa. (Tyhjiä maitokanistereita kyllä.)

-R

Missä pihvi? ..ja pari makkaraa...

Mykoproteiinimakkaraa ja -pippuripihviä Herra Hakkarais-lautasella. (Syötiin myös perunaa, eli ei olla ruvettu karppaamaan.)

Kas näin on saatu aiemmin mainitut Quornit lautaselle. Testiryhmämme sai käsittelyyn makkaraa ja pippuripihviä. Kaikki meni vatsaan (ja vähän myös kokolattiamatolle) mitä lautasille laitettiin, sekä isoilta että pieniltä testaajilta, eikä ketsuppimarinadikaan olisi ollut välttämätön. Makkara olisi helpommin mennyt täydestä lihansyöjällekin, pihvin koostumusta kun on vaikeampi jäljitellä, nämä olivat ehkä lähempänä jauhelihapihviä...? Toisaalta, en ole varma olenko koskaan syönyt oikeaa pippuripihviä, joten voihan olla että ne ovat juurikin tuollaisia. Maku kummassakin oli mun mielestä oikein jees, verrattuna soija-vastaaviin näissä ei ole sitä soijalle -tai muille papuasioille- tyypillistä sivumakua, joka saattaa siihen tottumattomille olla epäkutsuva. Luulen että näitä vois syödä toistekin! Hintakaan ei ole mikään paha, kahden pihvin paketti n. 2,50£ (2,90€) ja neljän makkaran satsi 2,20£ (2,50€). Aamulla on kuvassa lautasella puolikas pihvi. Ja puolitoista makkaraa. Ja puolitoista kirsikkatomaattia. Ja kaksi oliivia...

Mä en vielä ihan ole varma omasta suhtautumisestani tähän mykoproteiini-konseptiin. Tavallaan nerokasta, että kasvatetaan proteiinia jossain magatankeissa, ja Quornin nettisivujen mukaan koko homma sai alkunsa 60-luvulla kun huolestuttiin maapallon väestönkasvusta ja ruoan riittämättömyydestä. Tällä seikallahan tuotetta ei voida nykypäivänä markkinoida ylipaino-ongelman vaivaamissa länsimaissa, mutta miksei mykoproteiinia käytetä nälkäisempien maailmankolkkien ruokkimisessa? Noh, tiedetään että hyväntekeväisyys ja maailman pelastaminen ei tunnetusti ole mikään tuottoisa bisnes, josko se olisi syynä? t. nimim. "Kysynpähän vaan".

-R

Turreilua ja ulkoilua

Vierailijat ovat saapuneet ja me Kallen kanssa päästiin katsomaan Barbican Centreen Lucinda Childin Dance-tanssiesitystä. Dance oli aika hengästyttävä ja vaikuttava, ja merihakamainen Barbican itsessään kaltevine puulattioineen oli näkemisen arvoinen.

Barbicanin ruskea sali

Vierailijoiden kanssa pääsee itsekin turisteilemaan: nyt olen päässyt ajelemaan topless-bussilla, juoksemaan Uulan perässä Rosettan kiven ympäri koululaislaumoja väistellen ja hyppäämään vauhdista London Eye -maailmapyörän puolituntiselle kierrokselle.

...ja sieltähän näkyy Big Ben!

Eilen, eli perjantai-iltana, osallistuimme (molemmat!) Lontoon baarien suomalaisvalloitukseen. Ensi kerralla voisi suunnata jonnekin muualle kuin Hoxton Squarelle... Jos jollakulla on vinkkejä baareista tai klubeista niin ilolla otetaan vastaan! Kallen ei tarvitsisi sitten ensi kerralla olla yhtä pettynyt kuin tänään aamuyöstä kun nyt ei päässyt klubbaamaan. Oltiin me jo kyllä yhden jonossa, mutta kun laskin edessä olevasta parinkymmenen metrin jonosta kolme naisihmistä ja liian monta mölliä, agitoin jäljellä olevan joukkomme takaisin perusbaariin. Ja ymmärrän myös miksi jengiä pihalle potkittaessa kannattaa käyttää hämyistä takakujaa eikä heivata tyyppejä siihen sisääntulijoiden houkuttimiksi. Okei, SAATTAAHAN se olle että sisällä ois ollu ihan eri meno...

Snägärikin löytyi ihastuttavine heppatauluineen. Tämä kuva antaa kyllä turhan kaunistellun kuvan, todellisuudessa paikka henki maanläheisen rouheaa ja rustiikkia atmosfääriä. M, toivottavasti kylmäsavulohibagel oli suopea vatsallesi...?

-R

P.S. Nyt on muuten testattu Quornikin, siitä raportoidaan jahka keritään...

Ymmärtää asioiden syyt

Edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt lähemmäs kaksi viikkoa. Osittain syynä on laiskuus, osittain opiskeluihin liittyvä uutuudenviehätys ja (mukamas) kiire. Kirjoitan nyt siis muutaman lauseen kouluasiaa.

Toinen "varsinainen" opiskeluviikko alkaa nyt olla takana ja vuoden kurssivalinnat lukitaan huomenna. Tästä - ja eräistä muista opiskeluun liittyvistä ns. hallinnollisista asioista - on muistutettu ahkerasti. Ehkä ihan hyvä niin; jotenkin kun tuntuu, että yliopiston suunnalta tulevalle informaatiolle on aika tyypillistä toisaalta suuri määrä, samojen asioiden toisto, mutta toisaalta olennaisten asioiden hukuttaminen lukemattomien erilaisten "regulationeiden" ja "policyjen" sekä muuten vain "nice to know" -asioiden sekaan.

Omat kurssini ovat siis IPR- ja viestintäjuridiikkaa, jonka lisäksi otin yhden sopimusoikeutta käsittelevän kurssikokonaisuuden. (Tämä on ei-juristeille vähemmän kiinnostavaa tietoa - skipatkaa loppuun tai katsokaa tarvittaessa vain kuvat. Ja jos koen tarvetta alkaa horisemaan enemmän juridiikan ihmeellisyyksistä, perustan tarvittaessa vaikka erillisen spin-off -blogin sille). Yhteistä lähes kaikille kursseille on luettavan melko massiivinen määrä: jokaiselle seminaarikerralle on luettavaa sellaiset 150-200 sivua, mikä teettää viikossa lähemmäs 800 sivua kahlattavaa, johon päälle tulee vielä vaihteleva määrä kirjoitustehtäviä. Priorisoinnin jalo taito on tarpeen, kaikkea ei ehdi (ainakaan minun lukunopeudellani) lukemaan. Kirjasto, josta kuva alla, on avuliaasti auki 24/7 mutta en ainakaan tässä vaiheessa ajatellut viettää siellä öitä.

Ainakin tähänastisen kokemuksen perusteella opetuksen taso on erittäin hyvä. Ryhmät ovat pienehköjä, pääosin n. 15-20 opiskelijan seminaareja ja hieman opettajasta riippuen opetustyyli on enemmänkin keskusteleva kuin luennoiva. Käytännössä se toisaalta myös tarkoittaa, että tunnille ei halua tulla jos ei ole vilkaissutkaan materiaaleja etukäteen. Tunneilla odotetaan osallistumista keskusteluun mikä vaatii hieman totuttelua, ainakin enemmän kuin vaikkapa jenkeiltä, jotka hallitsevat huomattavasti paremmin outputin jossa ajatusta kehitellaan samalla kun ollaan jo äänessä (joka se sinänsä on jonkinlainen itsearvo).

Kurssit ovat myös aika "poliittisia"; voin juristikaverien iloksi ja muiden harmiksi jatkaa teemaa myöhemmin, mutta lyhyesti sanoen aika kriittinenkin suhtautuminen ns. perinteiseen immateriaalioikeudelliseen ajatteluun tuntuu olevan vahvasti läsnä. (anekdoottina: sain tämän viikon tekijänoikeuskurssille pitää ryhmälle esityksen parista tekstistä joista toinen oli Eben Moglenin "dotCommunist manifesto" -niminen teksti - nimi puhunee puolestaan). Yliopistolla on myös lähes joka viikko opintoihin enemmän tai vähemmän liittyviä yleisöluentoja. Eilen illalla kävin kuuntelemassa kilpailuoikeudellista luentoa jonka otsikko oli "What should we do with Google?" Kiinnostava esitys, tosin ei vastannut otsikon kysymykseen. Ja LSE:n oma pubi George IV tarjoaa epäformaalimman ympäristön erilaisista asioista ja niiden vierestä länkyttämiselle.

Nyt vielä hieman alkuinnostusta äänessä voi sanoa, että silloin aikanaan kun aloitin yliopistolla olin etukäteen odottanut jotain tällaista, enkä 100 hengen monologiluonteisia massaluentoja, mistä kotoinen oikis pitkälti koostui (sikäli kun nyt luennoilla ylipäänsä kävi). Tai sitten tämä on vain kolmekymppisen aikuisopiskelijan "aika multaa muistot" -porinaa.

Tämän viikon opiskelijaelämä -kokemuksen kruunaa vielä käynti tässä meidän korttelissamme olleessa opiskelijaruokalassa perheen kanssa. Siitä tuli kyllä ihan elävästi mieleen vanha kunnon Unicafe.

Ja jos joku ihmettelee tuota otsikkoa, niin se on suomenkielinen käännös koulun latinankielisestä motosta. En tiedä ymmärränkö ainakaan vielä, kysykää ensi kesänä ymmärränkö yhtään paremmin.

-K

Korniaika!

Tate Modernin yläkerran syömälä. Kyllä noi joskus osaa olla ihmisiksikin.

Olen oppinut uuden ruoka-aineen: QUORN. Aamu on toistaiseksi ainut perheestämme, joka on sitä päässyt maistamaan, sitä nimittäin on tarjolla päiväkodissa. Olin nähnyt sanan ruokalistalla ja ihmetellyt miksi kasvissyöjälapsemme kertoo syöneensä jotain "ehkä kanaa", ja kun WSOY:n sanakirjasta ei ollut apua niin onneksi iso-G pelastaa. Kyseessä on siis jonkun sortin sienisolukosta valmistettu kasviproteiinivalmiste. Kuulostaa hämärältä, ja viime yönä vierähtikin tovi jos toinenkin netissä quornin perässä klikkaillen. Täytyy etsiä kaupasta jotta pääsee itsekin testaamaan. (Ainakin hyvä että on vaihtoehtoja gm-soijasörsseleille!) Ruotsista -tietysti...- tätä kuulemma saa, mutta Suomesta ei. Onko teistä kukaan testannut quornia?

Aamun päiväkodin ruokalistaa katselessa on tullut mieleen myös Suomessa vellonut käsittämätön keskustelu koulujen ja päiväkotien "kasvisruokapäivästä". Pk:lla näyttää olevan käytössä enemmänkin liharuokapäivä, eli moni päiväkodin aterioista on lihattomia, joten sekasyöjätkin syövät KASVISruokaa, oho! Eläinosastolta possua ja nautaa ei näytä olevan tarjolla, lähinnä lammasta, kanaa, tonnikalaa ja lohta. Ihan mielenkiintoista tutustua erilaisiin laitosruokintatapoihin. Yksi ero Suomessa totuttuun on, että lapsille on päivän aikana koko ajan vapaasti tarjolla tuoreita hedelmiä. Tarkennukseksi sanottakoon että tää päiväkoti on ihan kunnallinen, ei yksityinen, mutta se ei myöskään tarkoita että näin olisi jokaisessa julkisessa pk:ssa. Täällä on ilmeisesti aika paljon vaihtelua tasossa, ja meille on käynyt tuuri.

Ja sit dear eki, miten nää kuvat sais niinqu isommix tai jotai???!?!

-R

London kids

Nyt alkoi täälläkin syksy. Kadulla vastaantulevat, viluiset ihmiset näyttivät kylmästä yllättyneiltä. Munkin piti laittaa oikein takki päälle! Alkuviikosta oli vielä kahlailukelit Meidän Puistossa.

Aamu on aloittanut päiväkodissaan, tänään oli jopa kymmenestä kahteen (vaikka tarkoitus oli hakea jo yhdeltä) kun hullu puhelimeni kadotti elämästäni tunnin. Huomasin asian vasta kotiin palattuamme. Ei näyttänyt Aamua kuitenkaan haittaavaan, päiväkodille saapuessani oli aika intensiivinen barbikampaamo käynnissä toisen tytön kanssa.

Uula Aamun päiväkodin pihalla.

Aamun päiväkoti on antanut tosi hyvän ensivaikutelman. Nettisivutkin on vähän toisenlaiset kuin mihin on tottunut... Lapset on kolmessa eri ryhmässä, Babies, Toddlers ja Kinder, ja Aamu tossa jälkimmäisessä. Kindereitä on tosi paljon, n. 70 kolme- ja nelivuotiasta (tai siis virallisesti ryhmä on 3-5 v, mutta itse ainakin oon siinä oletuksessa että Aamu on vanhimpia ryhmässään koska muut ennen syyskuuta neljä täyttäneet on jo koulussa, tai siis Reception Classilla), mutta tilaakin on paljon ja se on jaoteltu erilaisiin pikku nurkkauksiin. Oma pysyvä paikka on viidakkoleikeille, musiikille ja soittimille, kotileikeille, muovailuille, vesileikeille, vaaleanpuneisella liejulla sotkemiselle, isoille palikoille jne., ja lapset voivat vapaasti mennä siihen puuhaan mikä kiinnostaa, ja vapaan leikin aikana voi mennä pihalle koska vain (asiaa tietysti helpottaa se että kengät pidetään jalassa myös sisälle, mikä oli Aamulle aluksi pienoinen järkytys). Lapset on jaettu pienryhmiin (key groups) joilla jokaisella oma aikuinen, ja ryhmät kokoontuvat aina päivän aluksi ja lopuksi. Ryhmän kanssa tehdään myös ohjattua toimintaa, viime perjantaina Aamun ryhmä oli pallomeressä (kyllä, päiväkodissa on oma pallomeriallas!).

Kaikki myös tuntuu järjestyvän tosi helposti ja vaivatta, itse päiväkotipaikkakin järjestyi muutaman päivän varoitusajalla. Tuntuu myös, että kaikki aikuiset muistavat Aamun (ja ehkä myös vanhempansa) ja moikkailevat nimeltä.

Samassa rakennuksessa päiväkodin kanssa on toimintaa myös kotona oleville lapsille ja heidän hoitajilleen/vanhemmilleen. Tiistaina käytiin Uulan kanssa muskarissa, ja tulipahan opittua että Hämä-hämä-häkkiä lauletaan täällä samalla sävelellä kuin kotosalla siihen asti kunnes "tuli sade rankka", ehkäpä ensi kerralla opin tämän version.

Vaunufriikeille tiedoksi että täkäläiset harrastaa aika kevyitä kärryjä. Meidän ei onneksi tarvitse juurikaan kulkea metrolla (kun kävellen ja busseilla pääsee), muuten voisi tulla houkutus hankkia jotkut Sammakoita kevyemmät ja näppärämmin kokoontaitettavat. Suosituimpia merkkejä täällä keskustassa näyttää olevan Bugaboon Bee ja erilaiset Maclarenit.

-R

30+

Otsikko voisi melkein kuvata säätäkin... Lontoossa kun on ollut helteistä viimeiset pari päivää. Lokakuussa pitäisi kai tuntua jo syksyltä, mutta kesä tuntuu olevan yhä parhaimmillaan. Luin että näin lämmintä on ollut syys-lokakuun vaihteessa joskus 1800-luvulla, joten Lontoo ei ole vielä näyttänyt todellista karvaansa mitä säihin tulee. Yliopistollakin kehoitettiin nauttimaan hyvästä säästä tämä viikonloppu.

Itse vietimme päivän ulkona: kävely kotoa Regent's Canalin vartta pitkin Broadway Marketille, josta poimimme eväät mukaan (tori on mieletön ruokakeidas - suosittelen lämpimästi!) ja menimme piknikille viereiseen London Fieldsin puistoon. En juuri nyt keksi parempaa tapaa viettää hellepäivää Lontoossa perheen kanssa. Puistossa oli myös pienimuotoinen suomalaisten get-together; Matti ja Maaria jotka myös ovat täällä opiskelemassa sekä muutama kuukausi sitten Lontooseen töihin muuttanut Markus.

Maanantaina pitäisi sitten alkaa oikeasti opiskella. Tämä viikko on ollut lähinnä orientaatioluentoja ja erilaisten opintoihin liittyvien käytännön asioiden läpikäymistä ja hoitoa sekä selkääntaputtelua ja kouluun liittyvää hengennostatusta.

Viikon aikana on ehtinyt jo hieman saamaan käsitystä siitä, minkälaisia muut vuosikurssin opiskelijat ovat. Porukka on hyvin heterogeeninen sekä työtaustoiltaan (jos siis juristitaustaista joukkoa voi kutsua tässä mielessä heterogeeniseksi) että kansallisuuksiltaan: olen viikon aikana tutustunut mm. japanilaiseen tuomariin, australialaiseen virkamieheen, englantilaiseen asianajajaan (ja olen oppinut viimein mikä ero on solicitorilla ja barristerilla), saksalaiseen tutkijaan sekä lukemattomaan muuhun. Osalla on jo pitkä työkokemus, osa on lähes suoraan koulunpenkiltä, joten joukkoon mahtunee hyvin yksi kolmekymppinen ja itsensä jo ajoittain niin kovin vanhaksi tunteva suomalainen.

Tästä kai alkaa sitten se niinsanottu arki, mitä se sitten onkin. Aamulla se alkoi myös tällä viikolla päiväkodin myötä. Teimme vielä viime hetken muutoksia ja Aamu menikin koulun päiväkodin sijaan tähän melkein meidän naapurissa sijaitsevaan päiväkotiin. Sijainti on iso plussa, mutta lisäksi olemme sikäli oppineet tavoille että luimme molempien paikkojen pisteytykset (täällä paikallinen valvova viranomainen Ofsted siis antaa paitsi kouluille myös päiväkodeille määräajoin pisteet mikä on jossain määrin kuumottavaa) ja tämä paikka veti pidemmän korren.

-K