Gourmetnurkka

Miksiköhän musta ei ole tullut kokkia? Saati leipuria... Kas tässä tämänpäiväinen herkkulounaamme: Uulalla kaupan valmiskeittoa, aamupalalta jäänyt kaakao ja ruokakaukaloon unohtuneet rusinat. Minulle tarjolla aamusta saakka pöydällä seisseet kaurapuuron huoneenlämpöiset jämät ja omenaa. Mut hei, Uulan keitto on sentään lämmitetty eikä siinä oo mitään lisäaineita ja mun omena on luomua, mä siis lasken näitten valttikorttien varaan. Näistä professionaaleista ruokakuvista löytyy myös d-vitamiinipullo (jonka korkin kumiosan imeskely kuului myös U:n lounasrepertuaariin), polkupyörän takavalo, suodatinkannu hanoistamme virtaavalle Thames-joen vedelle, paras syntymäpäivälahjani ikinä (12-vuotiaana tädiltäni saatu linkkari) ja toki paljon murusia. Plus keltaiset narsissit! Kevät tulee, ihan kohta!

Lisäksi myös todistusaineistoa siitä että uunissamme on nyt paistettu muutakin kuin kalapuikkoja ja valmispizzoja. Uunista tulikin mieleeni, että hyvä kun meille sentään tässä vaiheessa vuotta selvisi että lietemme grilli toimii vain jos sen luukkua pitää auki. Kuulemma normaalia, ja sen ei kuulukaan toimia luukun ollessa kiinni. Jahas. Suomalaisittain uunin paikalla meillä on siis grilli, ja alaosassa (missä olen tottunut säilyttämään peltejä yms.) on normiuuni. Ei olla vielä uskaltauduttu kokeilemaan grilliä. Sen käyttö kuulostaa aika näppärältä, varsinkin näin lapsiperheessä! Toki jos on kovin kylmä sisällä niin lämmittäähän se varmaan, ainakin keittiön.

Helppoja lounasvinkkejä otetaan siis vastaan. Vielä mieluummin vastaanotetaan valmiita lounaita. Alan myös ymmärtää polygamian hyötyjä, kaksi vaimoa lisää tähän perheeseen sopisi vallan mainioisti. Toinen voisi olla vaikka sellainen hyvää ruokaa mielellään laittava ja toinen joka tykkää siivota ja hoitaa lapsia.

-R

"Äiti, osa kaksi...neljä osaa"

Tässä Aamu H., Lontoo.

Pojat balettiin!

Maanantaita kaikille! Nyt olis fudistreenit meneillään mutta me Uulan kanssa jumitetaan vaan himassa. Tai siis minä jumitan ja Uulalla ei ole vaihtoehtoja. (Ipanapa viihdyttää.) Fudiksesta lintsaamisesta tulikin mieleeni raportoida teille toisesta puistoaktiviteetista mitä harrastamme Uulan kanssa. Ettei kukaan vain eläisi sellaisessa harhakuvitelmassa että meillä vain tytöt tanssii ja pojat pelaa fudista, pois se meistä! Pitääkin ottaa selvää löytyiskö lähistöltä autokerhoa tai vähintäänkin jääkiekkoseuraa Aamulle... Ihan sama kiinnostaako sitä sellainen, onhan modernin naisen tehtävä sukupuolineutraaliuden nimissä pieniä uhrauksia!

Siis VOILÀ: Diddi Dance. Täällä näemmä tykätään tällaisista konsepteista, kuten myös ketjukahviloista ja -ravintoloista.

Käsiin köytettynä kulkusremmit, vasurissa keltainen ja oikeassa pinkki, näkyvät sinipaitaisen open käsissä ilman viuhuntaa.

Rytmisen voimistelun alkeet osa 1.

Ja videoterveiset vielä:

Viime viikon tanssipäivän aamuna oli satanut vettä ja puistoon oli ilmestynyt ihania lätäköitä. Lätäköiden vaikutus puiston käyttäjiin on dramaattinen: Uula oli ainut lapsi ulkona.

K: Mistä tunnistaa suomalaisen lapsen? V: Hänelle on puettu vedenkestävä haalari ja goretexkengät (ja molemmissa heijastimet) ja hän leikkii yksin puistossa. Pitkä miinus tulee puuttuvista hanskoista, siis piti sanomani tec-rukkasista.

 

Nyt kun katselen näitä iloisia puistokuvia niin luulen että lähdemmekin tästä mieluummin kirjastoon...

-R

Hyvä sunnuntai

Tämä on ollut hyvä sunnuntai. Isoin syy tähän on äskeinen vaalitulos, joka antoi uskoa siihen, että Suomeen on ehkä sittenkin ihan mukava aikanaan palata. Jotain positiivista on ehkä tapahtunut sitten viime kevään.

Muutenkin loistopäivä. Jatkoimme uusiin alueisiin tutustumista ja suuntasimmme bussilla 73 Koillis-Lontoon Stoke Newingtoniin, josta mainitsin lyhyesti jo aiemmassa Dalstoniin liittyneessä kirjoituksessani. Stoke Newingtoniin ei pääse metrolla, mutta paikka on ehdottomasti bussimatkan arvoinen, ja toisaalta hieman huonommat liikenneyhteydet ovat tässä tapauksessa auttaneet tietynlaisen kyläfiiliksen säilymistä.

Alueen ainut "nähtävyys" lienee tämä aika huikea Abney Park Cemetery. Kyseessä on vanha suojeltu hautausmaa. Suojeltu tarkoittaa tässä tapauksessa, että paikka on ollut vailla aktiivista hoitoa käsittääkseni 50-luvulta lähtien ja muratit ovat valloittaneet niin vanhat hautakivet kuin puiston keskellä sijaitsevan osittain raunioituneen kappelinkin.

En ole gootti, enkä erityisesti kauhuleffafriikki, mutta paikka teki silti vaikutuksen: tältä näyttää, kun luonto ottaa vallan ihmisen aikanaan pystyttämistä kaupunkirakenteista.

Illalla täällä voisi olla pelottavaa.

Kapitalsmin tuho vai syvempää symboliikkaa?

Abney Parkin jälkeen paluu elävien pariin Stoke Newington Church Streetille tuntui... elähdyttävältä. Katu on täynnä kivoja (ja pääosin varsin lapsiystävällisiä) rafloja, kahviloita sekä (lasten)vaatekauppoja. Vertausta Prenzlauer Bergiin ei voi välttää ja suosituin kulkuneuvo kaksikerrosbussin lisäksi lienevätkin Bugaboo -rattaat.

Jos joskus palaamme Lontooseen, emmekä voi asua keskustassa yliopiston asunnossa, niin tämä olisi oiva vaihtoehto. - Tosin vilkaisu kiinteistövälittäjien ilmoituksiin paljastaa, että kuten arvata saattaa, muutama vuosi keskiluokkaistumista on nostanut tämänkin Hackneyn kulman hintoja aika kovasti.

Erittäin jees alue. Kuten jo aiemmin tuli todettua, niin Lontoossa parasta ovat nämä tällaiset "taskut" keskellä laajaa ja välillä vähän tylsääkin kaupunkimassaa. Löydettävää riittää, oma aika on rajallinen.



-K

Kello viiden tee

Jossain kaukana häämöttää Windsorin linna - tällä kertaa tiluksilta ei löytynyt ruumiita...

Loma oli ja meni, arki Lontoossa jatkuu. Aika menee nopeasti, sen tajuaa tässä vaiheessa vuotta hyvin. Siinä missä syksyllä saattoi ajatella, että paluu Suomeen on "sitten joskus ensi kesänä", nyt ollaan jo menossa kohti sitä kesää, vaikka vuodesta sinänsä vielä reilusti yli puolet on jäljellä.

Oli hauskaa huomata, miten Lontooseen paluu tuntui ikäänkuin paluulta kotiin. Tämä johtuu toki paljolti siitä, että meillä ei tällä hetkellä ole Helsingissa "omaa kotia", mutta ehkä myös siitä, että olen alkanut viihtyä huolestuttavan hyvin. Tästä kertoo ehkä se, että huomasin eksyneeni yliopiston sivuilla katsomaan, että mitenkäs sitä PhD:tä voisikaan päästä tekemään...

Huoli pois, äidit, tädit ja muut, kyllä me takaisin tullaan. Opiskelu vain on ollut aika mukavaa, ja jotenkin tuntuu siltä, että ehkä nämä eivät sittenkään jää viimeisiksi lisäopinnoikseni. Mene ja tiedä - kesällä kun tentit ja loppuesseiden deadlinet painavat päälle (ja rahatkin vähissä) on luultavasti toinen ääni kellossa.

Viime viikonloppu kului kouluretkellä: kurssimme teki retken Windsorissa sijaitsevaan Cumberland Lodgeen. Viikonlopun ohjelmassa oli sekä akateemisia luentoja että muita enemmän tai vähemmän akateemisia ajanvietteitä - ja tietysti asianmukainen iltapäivätee (tässä tosin jo pääosin nautittuna).

Tämä oli toinen kerta Lontoon ulkopuolella ja kieltämättä jo parinkymmenen kilometrin päässä aukenee hieman toisenlainen Englanti. Idylliä häiritsivät vain hieman muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Heathrowlle suuntaavien koneiden jatkuva virta, mutta muutoin Windsorin maasto oli sitä meidän äidin mielestä (näin oletan) aitoa "Jane Austin -Englantia", jossa puhutaan kauniilla brittiaksentilla ja niityt viheriöivät. Voin kuvitella, miten aatelisherrat ovat aikanaan viettäneet näissä maisemissa viikonloppuja kettujahdin merkeissä, ja hieman kyllä kadehdin paikan talonmiehen (tai ehkä pitäisi pikemminkin sanoa - hovimestarin) työympäristöä.

Ilolla siis mennäään, ainakin useimmiten, kuten alla olevassa kuvassa. Kirjoitan seuraavassa postissa - joka toivottavasti tulee pian - hieman lisää opinnoista ja vuodatan juridiikan ihmeitä. Tekijänoikeus jaksaa hämmästyttää kerta kerran jälkeen.

Uula kotipuistossa

-K

Caterpillar in a Double-decker

Tällaista on meininki tammikuussa, päiväkodissa on taidettu lueskella Pikku toukka paksulaista. (Syyskuun soundithan kuulosti tältä. )

Elämäni lapsieni kautta

Dear Reader,

Sinua(kin) oletettavasti ärsyttää kun lisääntyneet ihmiset eivät voi esiintyä sosiaalisessa mediassa tai ihquissa blögeissään ilman jälkeläisiään liimattuina itseensä. Voin kertoa teille salatun syyn moiseen: selattuani joululomakuviamme täältä Lontoon kotikoneelta tajusin että vanhemmiksi muuttuneista ihmisistä ei enää tallennu digikennoille lapsettomia valokuvia, jälkikasvu seuraa emoruumista kiinteästi kuin aura. 

Tai sitten poikani on mamero.

Gatwickllä 

Töölössä (tässä tosin yrittää pyristellä irti)

Jouluaattona Meilahdessa

sohvalla

Arlandan lentokentällä

junassa välillä Milano-Peschiera

Traminissa

Viinikellarissa

Gardajärven rannalla

....kuten myös...

San Zenossa

31.12.2011

1.1.2012

Sateessa

Karusellissa

Veronassa

ja taas Gatwickillä.

Luulin ulkoistaneeni lapseni ruumiistani jo puolitoista vuotta sitten, mutta vasta tämä valokuva paljasti totuuden: olen muuttunut kolmikätiseksi. Ja oikeasta reidestäni kasvaa yksi neljä ja puolivuotias.

Eikä hymy hyydy.

-R

Kuvat: Kalle