Mielensäpahoittaja

Minä niin mieleni pahoitin... Draaman taju ainakin hanskassa. Hauskaa viikonloppua kaikille ihanille lukijoillemme!



-U:n puolesta R

Mansikat ja mustikat

Terveisiä Suomesta. Kuusi yötä olin lasten kanssa katupölyssä ja räntäsateessa. Noh, oli myös paljon tärkeitä ihmisiä, vaikka ei kyllä ehditty nähdä puoliakaan niistä ihmisistä tai asioista (kuten tämä näyttely Emmassa tai tämä Forum Boxissa) mitä olin ajatellut tai toivonut näkeväni. Syötiin sienipastaa, aamiaiseksi viikunapuuroa, lounaaksi lohikiusausta, rotinoiksi terveellistä, kahvitteluksi (aamu+)mammapullaa, vapaaillalliseksi grönburgeria, matkaevääksi juuressipsejä. Ja ihana puusaunakin! Kaikki tietysti parhaassa seurassa. 

Oli siis ehkä vähän hektistä, vaikka olin sitä yrittänyt vältellä... Iltaisin en sitten saanut unta ja pyörin sängyssä vähintään kolmeen saakka.

Kameraa ei tietenkään ollut mukana, paitsi oikea iso kamera, ja enhän mä sitä jaksa raahata mukanani. Tässä siis ainoat epäviralliset kuvat: avuliaat assistentit pajukossa.

Paluumatkalla koneen laskeuduttua Heathrowlle Uula pudotti tuttinsa jonnekin penkkien väliin. En sitten sitä heti löytänyt, enkä rehellisyyden nimissä jaksanut sitä kauheasti etsiäkään. Eli sinne meni tutti (ja loput tutit visusti piiloon). Reilu vuorokausi jo selviydytty. Aika liikuttavaa kyllä seurata toisen vieroitusoireita. Ei mitenkään mahdotonta edes ole, eilen illalla nukahti pienen itkun jälkeen pikkuauto kummassakin kädessä ja tänään päikkäreille ihan normaalisti itsekseen, ei huutoja. Päiväunien jälkeen tosin tuli suuri suru, jota podettiin noin vartti, jonka jälkeen alistuneesti totesi: "T-tti. Lee!" + käsillä lentokoneliikkeitä ja sitten vilkutusta taivaalle. Ihan kuin ois läheisempikin ystävä poistunut taivaaseen... Nyyhkis.

Tässä tuttitilanne juuri ennen Suomeen lähtöä.

-Ruusu

Brightonista Brixtoniin

Tällä viikolla olemme lähinnä lomailleet. Yhden yön ja puolentoista päivän reissu Brightoniin oli täydellinen tapa aloittaa pääsiäisviikonloppu. Brighton tunnetaan ennen kaikkea rantakohteena, mutta toimii hyvin näin kauden ulkopuolellakin. Kaupunkin on vasta heräilemässä tulevaan kesäkauteen ja vaikka "huvipuisto jouluna" -vertaus onkin liioittelua, niin jotain kiehtovaa tällaisessa paikassa on näin turistisesongin vasta odottaessa alkuaan. Rantakaupungin rähjäromantiikka pääsee ehkä vielä kesää paremmin oikeuksiinsa.

Istuimme biitsillä, katselimme Englannin kanaalin aaltoja ja kuuntelimme taustalla sähkökitaralla jumittavaa luuppia soittanutta tuntemattomaksi jäänyttä muusikkoa. Illallistimme mainiossa italialaisessa ravintolassa ja lapsetkin malttoivat käyttäytyä hyvin. Söimme hotellissa pannukakkuja aamiaiseksi ja hattaraa huvipuistossa. Kaunista, kornia ja myös jotenkin maagista.

Tänään teimme puolestaan retken Lontoon sisällä toiseen B:llä alkavaan kohteeseen, Brixtoniin. Meidän on ollut monena lauantaina tarkoitus mennä käymään Electric Avenuen Brixton Marketilla, ja viimein saimme itsemme raahattua itsemme Thamesin eteläpuolelle Victoria linen päätepysäkille. Brixton on yksi Lontoon karibialaisimmista alueista, mikä näkyy hyvin Brixton Marketin tunnelmassa ja tarjonnassa. Brixton Village arcadesta puolestaan löytyy erikoinen yhdistelmä afrikkalaista kauppahallia ja hipsterikeskittymää: osa hallista pitää vahvasti kiinni afro-karibialaisesta väristään, kun toisen puolen ovat valloittaneet luomukahvia tarjoavat trendikuppilat, gastropubit ja japanilaisravintolat. Suosittelen lämpimästi.

Hallin toista osastoa: Näillä kynttilöillä mm. lisätään onnea rakkauselämässä, parannetaan ja torjutaan sairauksia sekä tietysti kunnioitetaan pyhimyksiä.  

Kirsikankukkia ja seitsemän muuta K:ta

1. Kevät.

2. Kiipeilyteline.

3. & 4. Ihastuttavien vieraiden ansiosta olen taas päivittänyt suomisanastoani: Krebata ja Kinkku.

5. Kanaali, eli ihana Regents Canal jonka rantaa pitkin on nasta kävellä ja istahtaa 

6. Kahville tai 

7. Kaljalle.

Ja yksi M: Magnolia. Joka arkipäivä mennään, tai ainakin Aamu menee, kahdesti viimeisessä kuvassa näkyvän puun ohi. Ollaan ihasteltu nuppujen muuttumista kukiksi. Tänään tullessani kotiin alkuillasta huomasin että taitaa olla enää yksi kukka jäljellä.

-R

Nostalgiaa

Kävelin tänään Uulan kanssa päiväuniaikaan kotipuistosta Bloomsburysta LSE:lle. Ulkona oli kevät parhaimmillaan, kukat kukkivat ja ihmiset olivat jättäneet takin kotiin. Söin lounasta parin opiskelukaverin kanssa ulkona Lincoln's Inn Fieldsillä koulun vieressä ja nautin kauniista päivästä. Ja olin samaan aikaan jo hieman haikea: vuosi on jo selvästi loppupuolella, kevät etenee hurjaa vauhtia ja sen jälkeen on kesä ja...

Vaikka aikaa on vielä aika paljon jäljellä, tiedän jo, että Lontoota tulee ikävä. Kuulostaa ehkä kornilta, mutta Lontoo on niitä paikkoja maailmassa, josta ei tarvitse lähteä pois lähteäkseen maailmalle. Maailma on täällä. Kaikki tuskastuttavat ruuhkametrot ja tylyt ja kiireiset ihmiset ovat tätä kokonaisuutta. 

Lontoo on ollut itselleni jotenkin myyttinen paikka pitkään. Tämä johtuu luultavasti 90-luvun brittipop -nostalgiasta ja siihen liittyvästä kuvastosta. Syytän teitä Jarvis Cocker, Brett Anderson ja kumppanit - olette luultavasti yksi hyvä lisäsyy sille että Lontoo kaikista paikoista tuntui kiinnostavalta kohteelta tälle vuodelle. Pulpin konsertti ensi viikolla täydentää kuvan - liput menivät hetkessä ja jouduin vastoin periaatteitani turvautumaan välittäjään jolle maksoin lipuistamme kohtuullisen ylihinnan Royal Albert Hallin Areenan seisomapaikoista. Mutta jollain asioilla ei tunnetusti ole hintaa.  

Tässä yksi näistä videoista, joissa tuo ysärinostalia osaltani kiteytyy. Holbornin metroasema, jossa tämä on kuvattu on sattuvasti LSE:n lähin pysäkki, ja siellä on tullut muutaman kerran hikoiltua jonossa kohti laituria kello kuuden ruuhkassa. Pateettista, myönnän. 

 

Sensuroidut lastenkirjat

Tunnustus: skippaan rivejä lukiessani lastenkirjoja ääneen. Suosikkisensuroitavani on vuodelta 1978 olevan Minä olen Minttu -kirjan sivu nro. 14, kohdat "Äidin olo tuntuu pullealta. Hän syö vain yhden porkkanan." Ei vain pysty lukemaan. Varsinkin kun muu perhe syö niin kamalan epäterveellisesti ja pulleutta ja pulleaa oloa aiheuttavasti (=teetä ja puuroa ja omenasosetta).

Uudemmistakin Mintuista löytyy sensuroitavaa, tosin toisesta syystä. Minttu ja Mummo (2010) -kirjassa  kerrotaan kuinka "Ennen vanhaan kirjoitettiin paljon kirjeitä, kun ei ollut puhelinta ja tekstareita, sähköpostia tai meseä." Pitkään jaksoin lukea koko virkkeen, mutta lopulta kyllästyin selittämään kuulijakunnalle joka ikinen kerta että mikä se mese on. Tai siis oli. Joten unohdetaan se vaan suosiolla.

Kolmas vaiettu kirja on vuonna 1956 kirjoitettu "Pikkuveli ja minä", joka on sekä pikkuveljen että isosiskon suosikkikirjoja. Sensorin suosikki on naamanpesun sukupuolittuneisuudesta kertova kohta: "Kasvojenpesusta pikkuveli ei pidä. Pojat ovat sellaisia." Vaikka tämä kirja onkin yli puoli vuosisataa vanha, minusta tuntuu välillä että nykykirjoissa on vielä enemmän sukupuolijaottelua. Tai ehkä siihen törmää täällä Lontoossa enemmän: yritin etsiä lasten kaverille synttärilahjakirjaa, ja tyrmistyin kun lähikirjakaupassa oli lastenkirjat jaoteltu tyttöjen ja poikien opuksiin, ja unisex-osasto oli huomattavan paljon pienempi. Parhaat klassikothan tietysti ovat sekä tytöille että pojille (että vanhemmille) suunnattuja, kuten vanha kunnon Pikku toukka paksulainen, Tiger who came to tea tai Stick Man.

Tunnustaako kukaan muu sensuroivansa lastenkirjallisuutta (tai muuta...)? Tai ehkä jopa jättävänsä joitain kirjoja kokonaan lukematta? Onko tämä kamalan väärin ja törkeästi tehty? Teenkö nyt suurta vääryyttä sekä kirjoille että lapsilleni? 

Seuraavaa keskittynyttä iltasatutuokiota odotellessa,

Huolestunut kanaemonne R

Mielipiteitä asioista

Whitechapel. Loistavaa pakistanilaista ruokaa nurkan takana. 

Kevät on saapunut Lontooseen. Tällä ja viime viikolla on nautittu n. 15 asteen lämpötiloista, takki on välillä ollut tarpeeton. Tämä on hienoa: yksi ikävimmistä asioista Suomessa on aivan liian pitkä ja pimeä talvi.

Kevään tulon huomaa yliopistollakin: toista lukukautta on jäljellä enää pari viikkoa ja tahti tiivistyy loppua kohden. Syytän siis kiirettä saamattomuudestani blogin päivityksen suhteen. Kesäkuussa odottavista tenteistä muistutellaan ahkerasti ja erilaisia tenttiharjoituksia ja harjoitusesseitä pukkaa. Tämä on varmasti lopputulosta ajatellen hyvä, mutta nostattaa myös stressitasoa asiaankuuluvasti.

Tässä yhteydessä on tullut muistutettua mieleen myös eräs isoimmista eroista Suomen yliopisto-opetuksen ja täkäläisen systeemin välillä. Helsingin oikiksessa kukaan ei lähtökohtaisesti odota, että opiskelijalla olisi tentittävästä asiasta jokin oma mielipide tai omaa sanottavaa - jolleivät sitten asiat ole muutamassa vuodessa aivan radikaalisti muuttuneet, mihin en oikein usko. Oikiksen tentithän ovat muistaakseni pitkälti sellaisia, että vastaustila on rajattu yhteen sivuun ja esseevastauksen tarkoituksena on ladella ulkoa opetellut faktat paperille. Täällä sellainen ei tulisi kuuloonkaan. Oman näkökulman tuominen esiin on perusedellytys, eikä tentistä tai esseestä voi saada hyviä pisteitä, jollei kirjoittajan oma ääni kuulu selvästi. Tästä on muistutettu jokaisessa käänteessä ja sama näkyy myös seminaareissa: asiaan kuin asiaan on oltava mielipide ja pieni debatti on suorastaan itsetarkoituksellista.

Tämä voi välillä olla rasittavaakin, mutta toisaalta se myös kehittää käytännön juristille olennaista argumentointitaitoa. Tässä suhteessa olen jo vuosia hieman ihmetellyt suomalaista oikeustieteen opetustapaa, joka on kauniisti sanoen "asiapohjainen: argumentointitaitoa ja asioiden osaamista on muukin kuin pykälien selostaminen ulkoa. 

Ajattelin muuten aloittaa pienen sivublogiprojektin, johon kokoan aika ajoin huomioita täällä vastaan tulevista kiinnostavista juridiikan ilmiöistä. Tämä voi useimmista kuulostaa suunnilleen yhtä kiinostavalta kuin merisää, mutta ainakin vältytte tässä blogissa juridisilta jorinoiltani. Ilmoitan kun asiasta on jotain kerrottavaa, toivottavasti siis pian.

Gruffalo -keksi, joka hymyilee yhtä iloisesti kuin kevätaurinko.  Tehty Aamun päiväkodissa.