Kew Gardens ja lopun ajat käsillä

Nonni, päivien, tai no puhutaan vielä viikoista, käydessä vähiin ahdistus lisääntyy. Pitäisi varmaan tehdä joku to do -lista, mutta kun ei olla sellaisia tähänkään mennessä harrastettu niin mitä turhia. Ei kai tää Lontoo mihinkään katoa vaikka me kadotaankin. 

Kallella on huomenna vika tentti ja lukurauhan takaamiseksi olen lasten kanssa yrittänyt pysyä poissa jaloista. Tai siis kirjastollahan se lukee....joten tekosyy sille että viime viikolla varmaan tuplasti käytettiin viikkobudjetti... Mutta hulluksi tulen jos kökin himassa yksin noitten kiljukaulojen kanssa (ks. kuva 2.), joista vähemmän verbaalinen on keskittänyt vähäisen sanavarastonsa erilaisiin tv-sarjoihin (esim. puu-a = Puuha-Pete, muummu= Muumi, tsu-tsuuu = Tuomas Veturi). Lauantaina käytiin taas London Transport Museumissa ja sunnuntaina urheasti matkattiin naapurin tyttöjen kanssa Kew Gardensiin, eli jonkinsorttisesta kuninkaallisesta puutarhasta on kyse. Vähän tuli mieleen Versailles'n puutarha, mutta lisäksi tuolla Kew'ssa on paljon erilaisia kasvihuoneita, lasten ulko- ja sisäleikkipuistoja,  London Eye -maailmanpyörän suunnittelijoiden Treetop Walkway (ei korkeanpaikankammoisille) ja taidetta sekä gallerioissa että sinne tänne ripoteltuna. Koin myös lontoolaisen harvinaisuuden: n. puolen minuutin hiljaisuus keskellä pusikoita ilman että näen ketään seurueeseemme kuulumattomia ihmisiä! Hiljaiseksi puistoa ei tosin voi sanoa, Heathrow'n lentokenttä sijaitsee aivan vieressä ja laskeutuvien koneiden reitti meneekin suoraan puiston päältä joten suunnilleen minuutin välein pään ylitse jylisee jumbojetti. Hieno paikkahan toi Kew on ja kokonaisen päivän siellä saa helposti käytettyä, mutta hinta on kyllä aika suolanen, £16 aikuisilta, ja tietty toisen mokoman ja enemmänkin saa upotettua kahviloihin ja lahjontavälineinä käytettäviin jätskeihin (vaikka meillä oli niitä eväitäkin mukana!!!!). Matkoihin menee täältä Lontoon keskustasta kahdella metrolla tunti suuntaansa. Leipätikkujen, pikkulelujen, rusinoiden ja prakailevien hermojen kanssa siitä selvittiin. Menomatkalla korvatulpat olisivat olleet myös oiva lisävaruste.

Päräyttävin, tai rehellisesti sanottuna järkyttävin, kokemus oli kun puistossa tuli vastaan sunnuntairetkelle lähtenyt perhe: isä, äiti, n. 7- ja 5-vuotiaat lapset sekä vastasyntyneen näköiset kolmoset rattaissa. Tai siis vankkureissa. Ja äiti-rukka joka kärryjä lykki, kaikki (mukaanlukien itseni) tuijottivat heitä sanattomina. Olen edelleen sanaton. Sori kun tuijotin.

-R

Höyrymetrolla macaroniin

Kävin jälkikasvun kanssa Lontoon liikennemuseossa, siis London Transport Museumissa, joka sijaitsee aivan Covent Gardenin reunalla. Perheemme varsinainen metroentusiasti täytyi valitettavasti jättää mehustelemaan läppärinsä ja tiiliskiviensä pariin. Lapset taisivat kuitenkin tykätä busseista ja metroista sen verran että eiköhän Kalle voi vielä raahata ne sinne toistamiseen (toki sinne pääsee ilman alimittaisia escorttejakin, toisin kuin kotimme viereiseen leikkipuistoon). 

Suurin osa Lontoon museoista on maksuttomia, mutta tämä ei valitettavasti ole yksi niistä. Aikuisten normilippu maksaa £13,50 (n. €16,60), mutta se onkin sitten voimassa vuoden, eli pakko käydä nyt sitten vähintään joka kolmas päivä. Lapsista ei täytynyt maksaa. Tarjolla on Lontoon julkisen liikenteen historiaa, nykypäivää ja vähän tulevaisuuden visioitakin. Itsehän en mitään seinätauluja ehtinyt lueskelemaan kun keskityttiin konkretiaan, kuten höyryveturimetron matkustusloossiin ja bussin ajamiseen sekä 70-lukulaisten salenukkien seuraan halajavan sankarin kalastamiseen -mitä järkeä laittaa pleksiaidat jos niitten vierestä mahtuu kuitenkin livahtamaan? Ja tietysti eväisiin. Siitäkin huolimatta että kuva on sutuinen, en voi vastustaa laittamasta todistusaineistoa (ja eikö sutuinen kuva olekin aina todistusvoimaltaan teknisesti täydellistä vahvempi...) tästä harvinaisesta kerrasta kun olen jo kotona kasannut eväät ja jopa lusikatkin mukaan, eikä tarvitse tututtuun tapaan turvautua museokahvilan kalliisiin känttyihin. Vaikka toivoisin, en voi luvata että tästä tulee tapa. Yritän kovasti (ja kyllä äiti, meillä on ruokaa). 

Museon jälkeen Uula taintui vankkureihinsa ja me Aamun kanssa ostimme neljä macaronia (orvokki-mustaherukka, ruusun terälehti, suklaa ja sitruuna) Covent Gardenin Laduréesta ja mulle käsikahvin S-baksista ja nautimme herkut katukiveyksellä kykkien. Tai Aamullahan oli oma penkki = rattaiden seisomalauta. Orvokki-mustaherukka oli molempien mielestä paras.

-R

Timangijubileet eli kuusikymmentä vuotta kuningattarena

Täällä sataa vettä ja on stereotyyppinen Lontoo-sää, juuri sopivasti kuningatar Elisabethin Thames-veneretkeä varten. Ilmeisesti emme ole brittiytyneet tarpeeksi että olisimme jaksaneet tunkea tuhansien muiden kanssa tihkusateeseen lippuja heiluttelemaan, joten olemme fiilistelleet juhlahumua telkkarin (tai siis BBC:n nettistriimin) välityksellä. Aamupäivällä sentään askartelimme toisen päivänsankarin, A. Orvokin, kanssa talouspaperiviirit ikkunaan. Ensimmäisistä versioista tuli vähän norjalaiset kun ei heti muistunut miten ne värit nyt menikään...

Mielenkiintoisia nämä erilaiset lippujuhlat ja se mitä liput milloinkin kenellekin symboloivat. Patrioottisuutta / kuningatarta / äärioikeistoa / punksärmää / talvisotaa / urheilujuhlia / itsenäisyyttä //// ?Onko lippuhommat arvokasta / mölliä / coolia / trendikästä / mautonta?

Tässä vähän kuvia Aamun päiväkodin torstaisesta jubilee-juhlasta kurkkuleipineen, lippukorvakoruineen,  kruunuineen ja sini-puna-valkoisine kuppikakkuineen. Päiväkotikuvien jälkeen kotimeininkiä.

God save the queen. Ja toivottavasti sillä oli lämpimät alusvaatteet ja sateenvarjo.

-R

Lukuvinkki

Uusimmasta Olivia-lehdestä löytyy Lontoo-juttu.

-R

Polvet ruvelle ja jätskit rinnuksille

Aamu haettiin jo lounaan jälkeen päiväkodista ja käytiin saattamassa isoisä paluumatkalle. Lupasin että Uulan nukahdettua rattaisiin ostetaan jätskit (mansikka ja sitruuna). Säitä siis pitelee, en valita.

-R

Tenttikausi

En ole kirjoittanut blogiimme yli kuukauteen. Syytän tästä ainakin osittain alkamassa olevaa tenttikautta: viimeiset viikot ovat kuluneet pitkälti nenä kirjassa - tai oikeastaan läppärissä - tässä kauniissa rakennuksessa Russell Squaren varrella.

Institute of Advanced Legal Studiesin kirjasto on tullut hyvin tutuksi. Se on oikein hyvä kirjasto, suorastaan erinomainen, mutta nyt säiden taas lämmetessä olisi välillä kiva tehdä jotain muutakin kuin istua sisätiloissa. Tänään lounastauolla katselin kateellisena terassilla ihmisten edessä olleita kylmiä oluttuoppeja.

Tenttikausi on täällä iso juttu. Lähinnä mieleen tulee ylioppilaskirjoitukset tai pääsykokeet Suomessa: jengi istuu iltamyöhäiseen kirjastossa ja hikoilee tulevia tenttejä. Iso syy tähän on se, että kaikki tentit tentitään vuoden lopussa. Sama koskee sekä perustutkinto-opiskelijoita sekä post graduateja, joten kyseessä on jaettu piina. Lisäksi tunnelmaa ruokitaan ahkerasti sekä koulun että opiskelijoiden omalta taholta: suurin osa Facebook-postauksista tuntuu tällä hetkellä liittyvän tentteihin. 

Luettavaa riittää: en ole laskenut tarkkaa sivumäärää, mutta arvioisin, että omalta osaltani nyt tentittävä alue on jotain 8000 ja 10 000 sivun väliltä, joten priorisointi ja valikointi on välttämätöntä. Myös opiskelukaverien kanssa pidetyt study groupit - sekä oikeat että virtuaaliset - ovat hyödyllisiä ja toimivat myös muistutuksena siitä, että muutkin ottavat tentit tosissaan. Ihmiset (minä mukaan lukien) mm. juttelevat fb:ssä iltamyöhäisellä tenttikysymyksistä ja uusista oikeustapauksista, mikä on aika nörttiä, myönnän. 

Ehkä enemmän kuin tentit ja lopputyöt tällä hetkellä kuitenkin askarruttaa vuoden loppuminen. Voin jo nyt sanoa, että olen ihan äärettömän iloinen, että olemme lähteneet tänne. Vuosi on mennyt nopeammin kuin yksikään tähänastisistani ja koen saaneeni tästä paljon sekä opintojen että myös muutoin elämän kannalta. Vielä on liian aikaista tehdä tilinpäätöksiä - olemmehan täällä vielä jonkin aikaa - joten riittäköön tämä tässä vaiheessa.

Olen välillä myös aika surullinen siitä, että täältä on tultava pois. Tiedän, että elämä opiskelijana ja työssäkäyvänä on erilaista, eikä elämä olisi tällaista  jos paiskoisin täällä normaalia cityn juristin ympäripyöreää työpäivää, mutta Lontoota tulee ikävä, se on selvää. Ehkä tänne vielä löytää joskus tiensä myöhemminkin, kuka ties...

-K

Passi taskuun ja iisijetillä karkuun

Perinteinen (siis järjestyksessä toinen) tyttöjen kevätretkin suuntautui Côte d'Azuriin eli siis Etelä-Ranskaan. Elämänihän alkaa muistuttaa tätä! Nyt olen taas takaisin Lontoossa, ja meillä on täällä aupairkin tämän viikon, joten ei valittamista...

-R (jonka kärvähtäneet olkapäät alkavat olla enää muisto vain)