Kaikki huomisen juhlat

Ensimmäinen lukukausi on nyt käytännössä ohi. Syksy on kulunut uskomattoman nopeasti, välivisiitti Suomeen on enää parin päivän päässä.

Osa kursseistani yliopistolla on ollut ns. puolikkaita moduuleita, jotka nyt loppuvat ja jäljellä on enää extended essayn suunnittelu ja aikanaan sitten myös kirjoitus. Yksi suosikeistani, cyberlaw, kuuluu valitettavasti näihin loppuviin. Huolimatta hieman 90-luvulta kalskahtavasta nimestään se on ollut ihan mahtava kurssi - parhaita akateemisia kokemuksiani ikinä. Lyhyesti kuvaten kurssi on käsitellyt tietoverkkojen regulaatiota ja siihen liittyviä ongelmia. Kurssi ei ole kovinkaan oikeusdogmaattinen, vaan pikemminkin teoreettinen ja poliittinen. Osa lukemistoista on ollut juuri sitä pahimman luokan akateemista horinaa josta aiemmassa kirjoituksessa valitin (tyyliä "miksi sanoa asia kahdella sanalla kun sen voi sanoa viidelläkymmenelläkahdella"). 

Siitä huolimatta olen lukenut kurssia varten ihan vapaaehtoisesti lukemattoman määrän oikeustapauksia ja artikkeleita, kerran jopa ns. pakollisten luettavien ulkopuolelta ja luulisin oppineeni kurssilla aika lailla ihan "tiukkaakin" juridiikkaa. Torstaina seminaarin jälkeen on ainakin hetkellisesti tuntunut siltä, että ymmärtää tai luulee ymmärtävänsä ehkä vähän paremmin...niin, niitä asioiden syitä joista alkusyksystä oli puhetta. Vuosi ei ole mennyt koulun puolesta hukkaan jo tämän yhden kurssin ansiosta. Vaikka kymmenen seminaarin aikana ehditään vain raapaista pintaa muutamasta aihepiiristä jotka voi lukea osaksi "verkkojuridiikan" varsin hahmotonta kokonaisuutta, tämä kurssi on herättänyt ajatuksia ja mikä vielä tärkeämpää: palauttanut mieleen miksi juridiikka oikeastaan on aika kiinnostavaa! Iso kiitos tästä kuuluu proffallemme Andrew Murraylle (ei, ei se tenniksenpelaaja!)

Kuten Ruusu on jo aiemmin kertonut, meillä on ollut täällä parin viime viikon aikana vieraita, mikä on ollut mahtavaa. Viimeisimmät vieraat olivat Tuokki ja Anna-Kaisa, joista ensinmainitun kanssa minulla oli paitsi ilo jakaa muutama tunti jonottaen Leonardo Da Vinci -näyttelyyn National Galleryssä. Ei mennyt jonotus hukkaan: saimme paitsi lipyt, pääsimme myös ihastelemaan katoavaista kauneutta eli tätä hyvin keskeisemmälle paikalle eli lähes Trafalgar Squarelle yön pimeydessä toteutettua luvatonta taideprojektia, joka pestiin pois vielä jonottaessamme aamutuimaan. Kyseessä on ilmeisesti Banksyn teos, joten pääsimme todistamaan renessanssimestarin lisäksi yhden tämän hetken tunnetuimpiin kuuluvan (katu)taiteilijan teosta, jonka ikä seinällä jäi hieman lyhytaikaisemmaksi kuin Leonardon vastaavien.

Herra Aron kanssa jaoin myös varsin hilpeän viikonloppu Länsi-Englannissa sijaitsevassa Mineheadin pikkukaupungissa All Tomorrow's Parties -festareilla. Kyseessä on puolivuosittain järjestettävä indiefestari (anteeksi, en keksi parempaa ilmaisua), jonka kuraattorina on aina vuorollaan joku bändi tai artisti joka sitten valitsee viikonlopun ohjelman. Tämän kertaisen festariviikonlopun kuraattoreita olivat Caribou, Battles ja Les Savy Fav. Ottaen huomioon että kuraattorina ollut Les Savy Fav oli itselleni täysin tuntematon ennaltaan, ei liene ihme että aika suuri osa esiintyjistäkin oli uusia tuttavuuksi. 

Viikonlopun huippuhetkiä - ei missään tietyssä järjestyksessä: The Budos Bandin, The Fieldin, Four Tetin, Holy Fuckin ja Battlesin keikat (näiden nimet muistuivat ensimmäisenä mieleen), lauantain levottomat jatkot, jonne saapui kuokkimaan ensin lauma eläimiksi pukeutuneita juhlijoita ja sen jälkeen kolme Tarantino-leffasta karanneen oloista brittisälliä (sitä sorttia jotka saavat jollain onnettomalla tavalla surmansa alkukohtauksessa) ja Butlinsin keilahallin keilaustulokset jotka tuntuivat vain paranevan viikonlopun edetessä. 

Hauskaa ja aika väsyttävää. Ylihuomenna edessä lento suomeen - ja toivottavasti monen ystävän tapaaminen. Voi olla etten itse päivitä blogia nyt ennen joulua, joten toivotan tässä vaiheessa mainiota ja stressitöntä joulua kaikille niille kavereilla joita en ehdi nähdä ennen joulua.

-K

Fudismutsi

Tähän on siis tultu: istun kentän laidalla ja huudan: "Hae se pallo! Hyvä! Joooooo! Potkase! Eiku potkase sitä!!" Kyseessä on siis mun maanantaiaamujen pelastus (ja Uulan fudistreenit, tänään oli järjestyksessä kolmannet). Viereisen lekkipuiston piharakennuksessa kokoontuu Little Kickers, ja niiden oikeat couchit ja jengipallot... Mä en voi muuta kuin ihailla noita valmentajia: maanantaiaamuna kello kymmeneltä lauma puolitoistavuotiaita ja sitä vanhempia, niiden räjähtäneet mutsit (ja pari faijaa) noutokahveineen ja parikymppiset Richard & Charlie onnistuvat jotenkin pitämään tälle jengille fudistreenit. Valmentajien tehtäviin kuuluu mm. nappailla karkailevia ja tottelemattomia penskoja ja palauttaa riviin, innostaa, ryömiä, heittää yläfemmoja jne. Ja siinä sivussa tutustuttaa fudikseen. (Musta ei olis tohon!) Mahtavaa on että vaikka kotona olis ollut kuinka sekoboltsi meininki niin aina voi luottaa siihen että Little Kickersissä on aina sataa kertaa kreisimpi meno. Huh.

Video sisältää kolme maalia (yksi jalkamaali ja kaksi käsimaalia...). Tää on siis ennen varsinaisia treenejä, eli siis sanotaanko että lämmittelyä.

Hmmm...Mistäköhän löydän itseni kymmenen vuoden kuluttua... Oh Dear...

-R

Arkijuhlasoppaa parhaissa seuroissa

Viime viikkoina täällä on ollut todellinen vierailubuumi, mikä on ihanaa! Sen lisäksi että puolet ruokakaapistamme on nyt täytetty Fazerin sinisellä/Pätkiksillä/salmiakilla (ja puolet pakastimesta ruisleivällä), ovat kaikki vieraat olleet innokkaita tiskaajia ja kokkaajia. Ja mä en mene estelemään jos huomaan jonkun käyneen keittiöhommien kimppuun. 

Läheiset ja tärkeät ihmiset omassa kodissa tekevät kodista kodin. Ei tunnu niin irralliselta täällä toisessa maassa kun myös vanhat tärkeät tietävät millaiset näkymät ikkunoistamme on, miltä tahrainen kokolattiamattomme tuntuu jalkojen alla, kumpaan suuntaan suihkuhanaa pitää vääntää että tulee lämmintä, missä säilytetään astioita ja kuinka monesta ovesta täytyy kulkea päästäkseen meiltä kadulle. Ihanaa on myös syödä yhdessä vaikkapa noutointialaista (jota sitten riitti pariksi päiväksi eteenpäinkin) tai aamupuuroa. Joten tervetuloa!

Vieraiden lisäksi lähiviikkojen puuhailuihin on kuulunut mm.

 ...tornien rakentelua kaikesta käsillä olevasta...

 ...kauden viimeiset tanssit ja jumpat esityksineen ja "Dancer of the Week" -pokaaleineen (jota kiitos joululoman saa nyt yhden viikon sijasta pitää takan reunuksella monta viikkoa!)...

 ...meille epätyypillistä näpertelyä jenkkinaapureiden Thanksgiving -cocktailjuhlaan...

 ...päiväkodin avoimien ovien lauantai, jonka jälkeen Uula haluaisi joka päivä jäädä myös päiväkodille joko pihalle tai tälle läträyspisteelle (ja joilta sitten huudon säestyksellä lähdetään)...

 ...Aamun ryhmän taulu (varmaan tollekin on joku hieno päiväkotijargonin mukainen nimitys)...

 ...sekoilua lehtikasoissa...

 ...yrityksiä päästä lähikosketukseen ohjuksen (?) kanssa Imperial War Museumissa (?!?)...

...ravintolakoulutusta vietnamilaisessa (ja todettakoon että Uulaa täytyy vielä hiukan jatkokouluttaa ennen kuin voi treffeille päästää, tai ainakin vois kahdesti miettiä kannattaako kalakastiketta lorottaa tarkoituksellisesti housuilleen...ja toki muutakin pientä hiottavaa löytyy, mistä kertonee se että noustuamme pöydästä henkilökunta tuli siivoamaan aluetta luutun kanssa....)....

...

-R

Nothing Happened

Hiljaista on ollut myös Nov. 2011. Anteeksi, nythän on jo joulukuu...! Yritetäänpä vähän reipastua, ja sitä odotellessa fiilistellään tätä. Onneksi suomalaisinvaasio on saavuttamassa Lontoon, alkumainingit ovat jo rantautuneet. Ystäviä marraskuun harmauteen, ihanaa!

-R

Out and about

Kuluneen viikon aikana on ehditty hieman ulkoilla. Se on suhteellisen harvinaista herkkua, siksi mainitsen erikseen. Viime perjantai-iltana tein parin opiskelukaverin kanssa visiitin Fabric -klubille, jossa oli dubstep/reggae -painotteinen ilta. Illan viihdyttävimmästä setistä vastasi yli 60-vuotias David Rodigan, jonkin sortin dj-legenda. Setä jaksoi heilua ja tanssittaa itseään keskimäärin reilusti alle puolta nuorempaa kansaa iloisesti yön tunteina.

Fabric itsessään jätti hieman kaksijakoisen fiiliksen: esiintyjälistaukset ovat kovaa kamaa, mutta megaklubihan se on, hyvässä ja huonossa. Hyvässä ehkä sikäli, että järjestelyt toimivat. Huonossa taas sikäli, että mitään kovin jännittävää ei välttämättä voi odottaa paikalta jonka Lonari on listannut Lontoon ykkösklubiksi n. viimeiset kymmenen vuotta ja johon opiskelijat pääsevät alennuksella sisään. Yleisö on kohtuullisen nuorta, enkä voi taaskaan välttää vertailemasta Berliiniin, jossa tällainen vanha partakin voi tuntea itsensä suht nuoreksi ulkoillessaan. Että jos megaklubeja vertaillaan, niin sanoisin että Berghain vetää kyllä mennen tullen pidemmän korren. Hauska ilta silti. 

Tässä perheellisenä ulkoilemisessa on myös se puoli, että lapset eivät ole kiinnostuneita siitä, että isä on ollut myöhään ulkona. Herätys on siis viimeistään siinä kahdeksan aikoihin. Ja koska asiasta oli sovittu aiemmin viikolla, kelpo isähän paisteli lauantaiaamuna pannukakkuja aamupalaksi. 

Lontooseen tutustumisemme myös jatkuu. Lontoosta ei saa otetta helpolla: kivat paikat eivät löydy mitenkään vahingossa, vaan kaupungin parhaat taskut ovat hieman jemmassa. Siinä missä Berliinissä suurin osa Prenzlauer Bergia, Friedrichshainia ja Mitteä on kivaa ja satunnainen kulkija eksyy helposti uuteen hauskaan kahvilaan tai kauppaan, Lontoossa pitää tähdätä tarkemmin. Keskellä umpitylsää (tai rumaa tai toisinaan myös jollain tavoin kuumottavaa) aluetta voikin olla se yksi mielettömän kiva katu, tori tai kortteli jossa tunnelma on rento ja olo viihtyisä. 

Yksi niistä on kotimme lähellä sijaitseva Exmouth Market. Söimme mainion lounaan pienessä japanilaispaikassa, jossa oli vaaleanpunainen ja varsin kitch vessa.

Voisi kuvitella, että olisi kiva herätä hyviltä unilta suoraan syömään herkullista japanilaista ruokaa, mutta jostain syystä Uula ei ollut heti herättyään samaa mieltä. Pienen kiukkupuuskan jälkeen udon -nuudelit ja teriyakilohi alkoivat kuitenkin upota. 

Sunnuntaina kävimme katsomassa Pipilotti Ristin näyttelyn Southbank Centressä. Videotaide näköjään uppoaa myös pieniin lapsiin. Taide-elämys siis toimi kaikille ja täydensi mainion viikonlopun.

Eilen illalla vierailulla oleva mamma jäi lasten kanssa kotiin ja pääsimme Ruusun kanssa kahdestaan ulos. Teimme retken itään, Dalstoniin. Aiemmin huonossa maineessa ollut kaupunginosa on nyt hiljalleen muuttumassa trendikkääksi ja Dalston Superstore miellytti, itse asiassa enemmän kuin moni muu paikka tähän mennessä. Dalstonin pääkatua Kingsland High Streetia illalla kulkiessa tuli mieleen että kestää vielä hetken ennen kuin alue keskiluokkaistuu ja Bugaboot valloittavat kadut. Luultavasti se hetki on aika lyhyt; saman kadun varrella vain hieman pohjoisempana Stoke Newingtonissa näin on jo käynyt. 

- K

Bloomsburyn kujat

On mahtavaa mennä kävelyretkelle kotinurkille ja löytää kujia joita pitkin ei pääse kulkemaan Iso-G:n autolla. Näitä kujia ovat hiippailleet myös Sylvia Plath, Virginia Woolf ja muut enemmän tai vähemmän tasapainoiset taiteilijattaret.

Sain juuri ja juuri muilutettua vaunuissaan nukkuvan Uulan tämän kujan läpi.

Polkupyöränlukitsemisruukku.

Aamun päiväkodin piha lauta-aidan takana.

-R

Toimiva Baabelin torni

Aamun päiväkodissa pidetään kerran viikossa vanhemmille "Coffee Morning/Workshop with parents", eli kun lapset on viety omiin touhuihinsa halukkaat vanhemmat voivat hiippailla Parent's Roomiin kahville ja keksille ja kuuntelemaan ja keskustelemaan milloin mistäkin aiheesta. Yleensä keskustelun vetäjäksi on kutsuttu ulkopuolinen asiantuntija. Tänään aiheena oli "Importance of maintaining your child's first language and multiple languages". En valitettavasti päässyt osallistumaan alusta asti, missasin ekan vartin, joten mulle jäi epäselväksi mikä keskustelua vetävä nainen, Una, oli ammattinsa puolesta, mutta lapsiin ja kieliin liittyvä jokatapauksessa.

Päiväkodissahan on siis n. 100 lasta, ja lapsilla yhteensä n. 30 kotikieltä. Monilla tuntuu olevan tilanne, että äiti puhuu yhtä kieltä, isä toista ja päiväkodissa kolmatta (englantia). Tuokioon osallistui tänään vajaa kymmenen vanhempaa ja jokainen kertoi oman perheensä ja lapsensa kielitilanteesta, ja kieliasioista puhuttiin sitten lähinnä näiden käytännön esimerkkien kautta. Oli todella mielenkiintoista!

Unan pääpointtina taisi tulla se että on vanhempien on tärkeää puhua lapsilleen omaa vahvinta kieltään, ja jatkaa sitä vaikka lapset rupeaisivatkin vastaamaan englanniksi. Minua kiinnosti tietää että pitäisikö/kannattaisiko meidän jotenkin treenata Aamun kanssa englantia kotona (ja ei, emme todellakaan ole harkinneet että alkaisimme puhua englantia kotioloissa), ja Unan neuvo oli että puhumme tietysti suomea, mutta voimme vaikka suomenkielisiä kirjoja lukiessamme miettiä mitä sanat olisivat englanniksi. No, näinhän olemme tehneet. Ja Aamu kyllä kyseleekin usein että mitä se ja se on englanniksi.

Vakava tilanne: uusi nukke ja uudet kengät.

Aamu sai myös viime viikonloppuna uuden nuken, ja nukke puhuu viisi lausetta: "Hello! I'm Princess Holly!" joten Aamun lausevarasto karttuu nyt niillä ("I think I'll do some magic!" ja feminismiin taipuvaisen äidin suosikki: "I'm reeeeally good at looking pretty!").

Una oli todella kannustava vanhemmille, ja luulen että monet vanhemmista saivat lisävarmuutta puhua omaa vahvinta kieltään (urdua, katalaania, kasakkia, espanjaa, tanskaa, farsia, japania...) vaikka se englanninkielisessä ympäristössä saattaakin tuntua välillä turhauttavalta.

Tuli väkisinkin mielessäni vertailtua Suomea ja ongelmallista suhtautumista kielivähemmistöihin ja ummikko-oppilaisiin. Suhtautumiseroihin ja käytäntöihin vaikuttaa tietenkin se fakta että täällä muita kieliä äidinkielenään puhuvia on ollut paljon pidemmän aikaa (kiitos kolonialismin) ja Suomessa tilanne on verrattain uusi. (Ja uudet asiat tunnetusti pelottavat...) Vieläkin kauhulla muistelen erään päiväkodissa X uraansa aloittelevan lapsen äidin kommenttia puistossa: "En halunnut että lapseni menisi Y-päiväkotiin, siellä on niin paljon ulkomaalaisia! Haluaisin että puhumaan opettelevalle olisi puhtaampi kieliympäristö." Siis todella, käytti sanaa PUHDAS. Argh.

Jokunen viikko sitten luin netistä ruotsalaisesta pahamaineisesta lähiökoulusta josta on tullut palkittu eliittikoulu. Avain menestykseen oli ollut se, että monikielisyys ja -kulttuurisuus, mikä ennen oli koettu rasitteeksi ja ongelmaksi, oli nostettu tärkeimmäksi vahvuudeksi ja käytetty sitä hyväksi. Tässä linkki aiheeseen. Täysin järkeenkäypää! Keittiöpsykologina ajattelen seuraavaa: jos maahanmuuttaja, joka ei puhu suomea ja koko ympäröivä yhteiskunta ja koulu ja yleinen asenne viestii että se on ongelma, alkaa hän itsekin pitää sitä ongelmana,  mikä aiheuttaa helposti eristäytymistä ja ghettoutumista. Jos taas toisesta kulttuurista tulevaa taustaa pidetään rikkautena ja etuoikeutuksena, niin tokihan sitä rupeaa itsekin pitämään etuoikeutettuna ja itsevarmuus ja osallistuvuus yhteiskuntaan lisääntyy.

Kerran Aamun Lontoo-päiväkodin käytävillä juttelin toisen äidin kanssa, ja hän oli suorastaan kateellinen sillä hänen lapsensa kuului päiväkodissa siihen vähemmistöön joka puhuu kotonaankin vain englantia...

Puhuin näistä ajatuksistani myös tämänaamuisessa "workshopissa", ja Una kertoi että yksi monikulttuurisessa päiväkodissa (vai koulussa..?) kokeiltu keino oli Kuukauden kieli, eli joka kuukaudelle valittiin yksi teemakieli, jota joku koulun oppilaista puhui kotonaan. Kyseisen kuukauden aikana kaikki koulun oppilaat tutustuivat kieleen ja kulttuuriin ja oppivat uudella kielellä sanoja/lauluja/runoja/ruokia. Ne lapset, joiden kotikieli oli kyseessä saivat esitellä omaa kieltään ja kulttuuriaan (ja olla ylpeitä siitä).

Englantilaiset käyvät PISA-tutkimuksen houkuttelemina tutustumassa suomalaisiin kouluihin, ja suomalaisten kannattaisi tulla tänne Lontoon Bloomsburyyn käymään ja tutustumaan toimiviin monikulttuurisiin käytäntöihin ja asenteisiin!

-R