Sensuroidut lastenkirjat

Tunnustus: skippaan rivejä lukiessani lastenkirjoja ääneen. Suosikkisensuroitavani on vuodelta 1978 olevan Minä olen Minttu -kirjan sivu nro. 14, kohdat "Äidin olo tuntuu pullealta. Hän syö vain yhden porkkanan." Ei vain pysty lukemaan. Varsinkin kun muu perhe syö niin kamalan epäterveellisesti ja pulleutta ja pulleaa oloa aiheuttavasti (=teetä ja puuroa ja omenasosetta).

Uudemmistakin Mintuista löytyy sensuroitavaa, tosin toisesta syystä. Minttu ja Mummo (2010) -kirjassa  kerrotaan kuinka "Ennen vanhaan kirjoitettiin paljon kirjeitä, kun ei ollut puhelinta ja tekstareita, sähköpostia tai meseä." Pitkään jaksoin lukea koko virkkeen, mutta lopulta kyllästyin selittämään kuulijakunnalle joka ikinen kerta että mikä se mese on. Tai siis oli. Joten unohdetaan se vaan suosiolla.

Kolmas vaiettu kirja on vuonna 1956 kirjoitettu "Pikkuveli ja minä", joka on sekä pikkuveljen että isosiskon suosikkikirjoja. Sensorin suosikki on naamanpesun sukupuolittuneisuudesta kertova kohta: "Kasvojenpesusta pikkuveli ei pidä. Pojat ovat sellaisia." Vaikka tämä kirja onkin yli puoli vuosisataa vanha, minusta tuntuu välillä että nykykirjoissa on vielä enemmän sukupuolijaottelua. Tai ehkä siihen törmää täällä Lontoossa enemmän: yritin etsiä lasten kaverille synttärilahjakirjaa, ja tyrmistyin kun lähikirjakaupassa oli lastenkirjat jaoteltu tyttöjen ja poikien opuksiin, ja unisex-osasto oli huomattavan paljon pienempi. Parhaat klassikothan tietysti ovat sekä tytöille että pojille (että vanhemmille) suunnattuja, kuten vanha kunnon Pikku toukka paksulainen, Tiger who came to tea tai Stick Man.

Tunnustaako kukaan muu sensuroivansa lastenkirjallisuutta (tai muuta...)? Tai ehkä jopa jättävänsä joitain kirjoja kokonaan lukematta? Onko tämä kamalan väärin ja törkeästi tehty? Teenkö nyt suurta vääryyttä sekä kirjoille että lapsilleni? 

Seuraavaa keskittynyttä iltasatutuokiota odotellessa,

Huolestunut kanaemonne R

Mielipiteitä asioista

Whitechapel. Loistavaa pakistanilaista ruokaa nurkan takana. 

Kevät on saapunut Lontooseen. Tällä ja viime viikolla on nautittu n. 15 asteen lämpötiloista, takki on välillä ollut tarpeeton. Tämä on hienoa: yksi ikävimmistä asioista Suomessa on aivan liian pitkä ja pimeä talvi.

Kevään tulon huomaa yliopistollakin: toista lukukautta on jäljellä enää pari viikkoa ja tahti tiivistyy loppua kohden. Syytän siis kiirettä saamattomuudestani blogin päivityksen suhteen. Kesäkuussa odottavista tenteistä muistutellaan ahkerasti ja erilaisia tenttiharjoituksia ja harjoitusesseitä pukkaa. Tämä on varmasti lopputulosta ajatellen hyvä, mutta nostattaa myös stressitasoa asiaankuuluvasti.

Tässä yhteydessä on tullut muistutettua mieleen myös eräs isoimmista eroista Suomen yliopisto-opetuksen ja täkäläisen systeemin välillä. Helsingin oikiksessa kukaan ei lähtökohtaisesti odota, että opiskelijalla olisi tentittävästä asiasta jokin oma mielipide tai omaa sanottavaa - jolleivät sitten asiat ole muutamassa vuodessa aivan radikaalisti muuttuneet, mihin en oikein usko. Oikiksen tentithän ovat muistaakseni pitkälti sellaisia, että vastaustila on rajattu yhteen sivuun ja esseevastauksen tarkoituksena on ladella ulkoa opetellut faktat paperille. Täällä sellainen ei tulisi kuuloonkaan. Oman näkökulman tuominen esiin on perusedellytys, eikä tentistä tai esseestä voi saada hyviä pisteitä, jollei kirjoittajan oma ääni kuulu selvästi. Tästä on muistutettu jokaisessa käänteessä ja sama näkyy myös seminaareissa: asiaan kuin asiaan on oltava mielipide ja pieni debatti on suorastaan itsetarkoituksellista.

Tämä voi välillä olla rasittavaakin, mutta toisaalta se myös kehittää käytännön juristille olennaista argumentointitaitoa. Tässä suhteessa olen jo vuosia hieman ihmetellyt suomalaista oikeustieteen opetustapaa, joka on kauniisti sanoen "asiapohjainen: argumentointitaitoa ja asioiden osaamista on muukin kuin pykälien selostaminen ulkoa. 

Ajattelin muuten aloittaa pienen sivublogiprojektin, johon kokoan aika ajoin huomioita täällä vastaan tulevista kiinnostavista juridiikan ilmiöistä. Tämä voi useimmista kuulostaa suunnilleen yhtä kiinostavalta kuin merisää, mutta ainakin vältytte tässä blogissa juridisilta jorinoiltani. Ilmoitan kun asiasta on jotain kerrottavaa, toivottavasti siis pian.

Gruffalo -keksi, joka hymyilee yhtä iloisesti kuin kevätaurinko.  Tehty Aamun päiväkodissa.

MOMMY, MAMA and ME -perjantaiterveiset kirjastosta

Käytiin Uulan kanssa lähikirjastossa. Mukaan tarttuivat seuraavat opukset:

-Äiti, Mama ja minä, joka löytyi sieltä Tuomas Veturin ja Peppa Pigin vierestä, ei siis mistään spesiaali-hyllystä -ja näin sen kuuluukin olla.

-Tikku-Ukko (tää on ihme hitti täällä, Tikku-Ukolla oli oma musikaalikin?!?!)

-ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä: Ruusu-kanan kävelyretki.

Pöllöjen lisäksi täällä rakastetaan kettuja, repolaiset seikkailevat sekä Tikku-Ukon että Ruusu-kanan kansissa. Öiseen aikaan täällä Lontoon keskustassakin pääsee tapaamaan kaduilla ja puistoissa hiippailevia kettuja useasti, en kyllä tiedä siitä rakastettavuudesta, citykettuihin tunnutaan suhtautuvan kuin rottiin. Muakin on tultu vihaisena opastamaan, että ei saa päästää lasta juoksentelmaan puistossa sillä siellä saattaa olla ketun pissaa. Siis ei kakkaa, vaan pissaa. Ja kuulemma koirien jätökset ei oo mitään verrattuna ketun kuseen... Muistaakseni mulla taisi mennä vähän päreet sen sedän kanssa.

-R

Stinky, smelly, runny

Primrose Hillin takaa kaartavalla Regent's Park Roadilla oli ranskalaisen (tai mahdollisesti wanna be -ranskalaisen) juustonmyyjän koju. Ei voinut kävellä ohi. Ja maistiaisiakin tarjottiin. Sanoin: "It's not strong enough." Seuraavaksi tarjottiin ylläolevaa, ostettavaksi vaan ei maistettavaksi.  Ei ainakaan ollut turhan mietoa.

-R

Jälkikasvun kanssa Lontoon julkisissa

Tässä yleisön pyynnöstä selontekoa siitä millaista on liikkua lasten kanssa Lontoossa! Meidän onneksemme asumme hyvinkin keskustassa, joten täältä pääsee moneen paikkaan kävellen, mutta tokihan mekin turvaudumme erilaisiin kulkuvälineisiin ainakin muutamia kertoja viikossa.                          

Helpoin vehje pienimpien lasten roudaamiseen on jokin kantoväline (reppu, liina tai vastaava). Silloin ei tarvitse miettiä portaita tai mahtumisia, ja yleensä jos olen yksin lasten kanssa liikkeellä otan Uulan kantoreppuun ja Aamu on potkulaudalla, jota voi sitten käyttää vetolautana jos ei jaksa enää potkia (tai jos on liian ruuhkaista eikä äiti anna viilettää vapaasti). Uula tosin alkaa olla jo sen verran tuhtia kannettavaa että selkä hajoaa jos pitää pitempiä aikoja raahata, kuten viikko sitten kun olimme museoretkellä ja Uula nukkui päikkärinsäkin repussa.

Rattaillakin pärjää, varsinkin jos on kaksi aikuista mukana ja metroa (siis Undergroundia eli Tubea) käyttäessään on valmis kantamaan niitä portaita ylös. Usein myös näkee että kävelevän mutta rattaita tarvitsevan lapsen kanssa käytetään kevyitä sateenvarjorattaita, jotka voi sitten tarvittaessa laittaa kasaan ja heittää olalle.

Busseihin pääsee rattailla helposti. Sisään tosin pitää mennä muiden mukana etuovesta ja vilauttaa lippua, mutta ainakin meidän vaunut (60cm) mahtuvat hyvin käytäviä pitkin keskiosaan, jossa on tilaa kaksille tai kolmille rattaille. Täällä kuskit eivät yleensä ole kauhea nipoja, eli ylimääräisetkin sallitaan tukkimaan tietä, ainakin lyhyeksi matkaa. Kantoreppua käyttämällä tosin pääsee sitten kipuamaan yläkertaan ja ihailemaan maisemia.

Metro ei sitten todellakaan ole mikään esteetön ratkaisu. Tfl (=Transport of London) tosin väittää että "London is fast becoming one of the most accessible cities in the world", joten sitä odotellessa! Kun tämä maailman ensimmäinen metrosysteemi vuonna 1863 avattiin, taisi rakentajilla olla muutakin mietittävää kuin se miten lastenvaunut ja pyörätuolit saataisiin maanalaisten höyryjunien vetämiksi. Uudemmilla asemilla toki on hissejä, mutta usein hissitkään eivät ole tie autuuteen: meidän lähimmällä asemalla, Russell Squarelle (avattu 1906) pääsee suurimman osan matkasta hissillä mutta lopussa odottaa parisenkymmentä porrasta. Jos on rattaitten kanssa liikenteessä ei sitten auta muu kuin kantaa / pyytää tai odottaa jonkun ystävällisen sielun tarjoamaa kantoapua / renkuttaa kärryt laiturille asti. 

Metroasemilla kuljetaan porttien lävitse, ja vaunujen ja lasten kanssa kulkijoille on oma iso porttinsa jonka käytössä yleensä auttaa Oikea Ihminen. Asemilla on aina henkilökuntaa paikalla, joten apua saa helposti jos sitä tarvitsee. Ei sitten kannata yrittää tunkea normiportista lapsen kanssa niin että lapsi juoksee edeltä ja aikuinen tulee perässä, koska silloin portti lävähtää voimalla jälkimmäisenä tulevan päälle. Heti portin jälkeen kun on sellainen sähkösilmä joka havaitsee kun se ohitetaan ja antaa porttivehkeelle käskyn sulkea portin.... Kokeiltu on, erilaisilla kombinaatioilla. Eli jos jostain syystä täytyy mennä pikkuportista niin lapsi syliin.

Ruuhkametroon ahtautuminen hyökkäysvaunujen kanssa onkin toki oma taiteenlajinsa, mutta siitäkin ainakin tämän kuvamateriaalin perusteella selviytyy jopa niin hyvin että ehtii ottaa nitä kuvia.

Liukuportaat ovat myös oma ilonsa. Varsinkin silloin jos ne ovat rikki.

Se vielä mainittakoon että alle 11-vuotiaat kulkevat julkisissa ilmaiseksi ja liputta jos heidän seuranaan on lipullinen aikuinen. Sitä iloa täällä ei ole että rattaiden kanssa matkustava aikuinen pääsisi ilmaiseksi. Tfl:n sivuilta  löytyy paljon tietoa. 

Loppuu vielä pari kuvaa Aamun päiväkodin pihalta niin näette millaisia rattaita täällä käytetään. Aika kevyesti mennään siis, Maclarenia ja Bugaboo Beetä ja halpisritsoja. Meidän normi-Bugaboot on selkeesti raskaimmasta päästä. Aika paljon näkyy myös Phil&Tedsejä käytettävän jos tarvitsee useampaa kuin yhtä kärrätä. Niitä en kylläkään ole nähnyt Tubeen raahattavan... 

Ja potkulautoja. Kaikilla yli kaksivuotiailla tuntuu olevan tuollainen potkulauta. Aamukin tietty haluais sellaisen missä on kaksi pyörää edessä...

Raportin päättää tämä näkymä Lontoon synkiltä kujilta.

-R

Gourmetnurkka

Miksiköhän musta ei ole tullut kokkia? Saati leipuria... Kas tässä tämänpäiväinen herkkulounaamme: Uulalla kaupan valmiskeittoa, aamupalalta jäänyt kaakao ja ruokakaukaloon unohtuneet rusinat. Minulle tarjolla aamusta saakka pöydällä seisseet kaurapuuron huoneenlämpöiset jämät ja omenaa. Mut hei, Uulan keitto on sentään lämmitetty eikä siinä oo mitään lisäaineita ja mun omena on luomua, mä siis lasken näitten valttikorttien varaan. Näistä professionaaleista ruokakuvista löytyy myös d-vitamiinipullo (jonka korkin kumiosan imeskely kuului myös U:n lounasrepertuaariin), polkupyörän takavalo, suodatinkannu hanoistamme virtaavalle Thames-joen vedelle, paras syntymäpäivälahjani ikinä (12-vuotiaana tädiltäni saatu linkkari) ja toki paljon murusia. Plus keltaiset narsissit! Kevät tulee, ihan kohta!

Lisäksi myös todistusaineistoa siitä että uunissamme on nyt paistettu muutakin kuin kalapuikkoja ja valmispizzoja. Uunista tulikin mieleeni, että hyvä kun meille sentään tässä vaiheessa vuotta selvisi että lietemme grilli toimii vain jos sen luukkua pitää auki. Kuulemma normaalia, ja sen ei kuulukaan toimia luukun ollessa kiinni. Jahas. Suomalaisittain uunin paikalla meillä on siis grilli, ja alaosassa (missä olen tottunut säilyttämään peltejä yms.) on normiuuni. Ei olla vielä uskaltauduttu kokeilemaan grilliä. Sen käyttö kuulostaa aika näppärältä, varsinkin näin lapsiperheessä! Toki jos on kovin kylmä sisällä niin lämmittäähän se varmaan, ainakin keittiön.

Helppoja lounasvinkkejä otetaan siis vastaan. Vielä mieluummin vastaanotetaan valmiita lounaita. Alan myös ymmärtää polygamian hyötyjä, kaksi vaimoa lisää tähän perheeseen sopisi vallan mainioisti. Toinen voisi olla vaikka sellainen hyvää ruokaa mielellään laittava ja toinen joka tykkää siivota ja hoitaa lapsia.

-R

"Äiti, osa kaksi...neljä osaa"

Tässä Aamu H., Lontoo.